JURKKALA HEINÄKUUSSA 2016
Loppukeväällä 2016 minuun otti yhteyttä parikkalalainen sukulaismies Tommi Ohvo. Hän kyseli, olisinko halukas käymään Räisälässä Jurkkalan kulmilla. Matka sinne tehtäisiin Tommin autolla. Kun minulla sattui olemaan pitkä viisumi Venäjälle, asia kiinnosti. Ryhdyimme suunnittelemaan reissua. Minun tehtäväkseni tuli varata majoitus ja sopia paikallisten asukkaiden kanssa järjestelyistä, joilla pääsisimme Vuoksen yli Jurkkalaan. Kolmanneksi matkustajaksi mukaan lähti serkkuni Tapani Rouhiainen Kokemäeltä.
Perjantai 29. heinäkuuta
Lähdimme Tapanin kanssa Luumäeltä liikkeelle aamulla klo 8 maissa. Tuntia myöhemmin tapasimme Tommin Imatran aseman parkkipaikalla. Lähdettiin ajamaan rajaa kohti. Tommi oli järjestänyt luvan, että minun autoni saattoi jäädä parkkiin rajavartioston pihaan. Siirsimme kamppeet Tommin autoon ja kulku suunnattiin viivytyksettä raja-asemalle. Venäjän puolella jonotus ja muodollisuudet kestivät vajaan tunnin verran.
Ensosta (Svetogorsk) jäi apea vaikutelma – rakennukset ovat enimmäkseen rähjäisiä betonilaatikoita, jotka tuskin parhaina päivinäänkään ovat olleet paljoa viehättävämpiä. Pysähdyttiin vain tankkausta varten. Matka eteni Vuoksenlaaksoa seuraten Jääsken (Lesogorski) kautta Antreaan (Kamennogorsk), jossa hiukan jaloiteltiin ja joimme torin kojumyymälässä kahvia ja teetä.
Antrean jälkeen poikettiin muutamia kilometrejä Viipurin johtavalle tielle, Tommi näytti meille Vuoksen yli käyvän Kuukaupin sillan. Sitten palasimme hieman takaisin ja käännyimme entisen Kirvun kunnan Sairalaan (Borodinskoje) johtavalle tielle. Pian loppui kestopäällyste, tie muuttui perin kurjaksi. Parinkymmenen kilometrin mittainen kuoppainen korpitaival Antreasta Sairalan asemalle oli reittimme kehnoin, siihen hupeni aikaa varmaankin lähemmäs tunti.
Sairalasta on reilut kaksikymmentä kilometriä matkaa Räisälän kirkonkylän (Melnikovo). Tien kunto parani vähitellen, siinä oli jo kestopäällysteisiäkin pätkiä, ja lähempänä Räisälää päällyste muuttui jo aivan kelvolliseksi. Räisälä tervehti meitä kesäisellä sadekuurolla. Oli lounasaika, mutta ruokapaikkaa ei kylältä löytynyt. Niinpä kävimme marketista ostamassa juotavaa ja täydentämässä ruokavaroja. Sateen mentyä aurinko taas paistoi, ilma oli hiostava. Eväitten nauttimista varten löytyi mukava paikka Vanhan Vuoksen ylittävän sillan korvalta. Paikka on maalauksellisen kaunis. Vanhat Käkisalmen tien siltapaadet ovat yhä paikoillaan nykyisen sillan vierellä.
Matka jatkui Tiuria (Vasiljevo) ja Kiviniemen taajamaa (Losevo) kohti. Matkaa Räisälästä Kiviniemeen kertyy kolmisenkymmentä kilometriä. Pysähdyimme pian katsomaan Vuoksen pikkusaarelle pystytettyä apostoli Andreakselle omistettua kirkkoa. Kohta sen jälkeen Tiurin kaupan kohdalla poikkesimme päätieltä parisataa metriä Vuoksenharjulle katsomaan alustavasti paikkaa, johon oli sovittu seuraavaksi aamuksi tapaaminen pietarilaisen Irinan kanssa. Hän oli lupautunut kuljettamaan meidät Vuoksen yli. Irinan perheen kesämökki on aivan Jurkkalan vieressä.
Tieosuus Tiurista Kiviniemeen oli laitettu hyvään kuntoon. Tämä tuli mukavana yllätyksenä, sillä edellisellä Jurkkalan reissulla (kesäkuu 2012), se oli todella surkeassa tilassa. Päällyste oli tuolloin koko matkalta hakkautunut säpäleiksi.
Kiviniemeen saavuimme iltapäivällä puoli neljän paikkeilla. Hotelli, Baza Otdykha Losevskaya, löytyi kosken tuntumasta. Byrokraattiseksi mutkaksi matkaan tuli se, että maksuvälineeksi kelpasi vain käteinen tai ruplatiliin yhdistetty luottokortti. Kun meillä ei sellaista ollut, piti lähteä pankkiin vaihtamaan lisää Venäjän rahaa. Lähin pankki oli viiden kilometrin päässä Valkjärven taajamassa (Sapjornoje). Hotelli oli sinällään ihan kunnollinen.
Lauantai 30. heinäkuuta
Aamu valkeni pilvisenä mutta lämpimänä. Kohta klo 9 jälkeen lähdettiin ajamaan Tiuria kohti. Ajoittain vähän tihuutteli. Sen jälkeen kun Pietarista Käkisalmeen johtavalta valtatieltä poiketaan kohti Räisälää, taival on Tiuriin saakka asumatonta kangasmaastoa. Lähes ainoana elonmerkkinä olivat tienpuolessa seisovat marjastajien autot. Sileää tietä pitkin matka Tiuriin taittui alle puolessa tunnissa.
Kohtauspaikka oli Hiekkaniemen yksityisalueen portin luona. Pitkän emme ehtineet odottaa, kun Irina jo asteli petäjiköstä luoksemme. Hän oli käynyt mustikassa. Tommi ajoi auton aitauksen sisäpuolelle. Maksettiin parkkimaksu ja mentiin kimpsuinemme venevalkamalle. Peilityyni Vuoksi ylitettiin jouhevasti – paitsi että kesken matkan perämoottori vaati tankkauksen.
Irinan mökillä vedettiin saappaat jalkaan ja levitettiin hyönteiskarkotetta. Molemmat olivatkin tarpeen. Tihkusateesta ei ollut haitaksi asti, ja pian se lakkasi kokonaan.
Jurkkalan talon tilaa saatoimme arvioida vain ulkopuolelta. Nykyisiä asukkaita ei nimittäin ollut paikalla. Varkain ei kulmilla tarvinnut kuitenkaan hiippailla, sillä talon pietarilainen omistaja, Antonina Andrejevna, oli ystävällisesti antanut luvan paikkojen katseluun.
Talo vaikutti olevan jokseenkin samassa jamassa, kuin edellisellä käynnilläni kesäkuussa 2012 – katto on kunnossa, ja asumiskäytössä näyttävät olevan lähinnä eteläpäädyn kaksi huonetta. Muilta osin sisätilojen korjaustyöt tuntuivat olevan yhä kesken. Pikaista uusimista vaatisivat ikkunat, ne kaikki ovat huonossa kunnossa.
Pihamaan kunnostukseen Antonina on panostanut. Nurmikko on hoidettu ja pihan somistuksena on monenlaisia kukkia ja koriste-esineitä.
Heti pihapiirin takana seisoo vastassa tiivis korpi. Siellä jossakin, vajaan parin kilometrin päässä, entisessä Pukinkolkassa, sijaitsi aikoinaan Ohvojen talo, Vilppola. Toivoen löytävämme jotakin siihen suuntaan vieviä polku-uria, aloimme tarpoa itään päin. Tästä sekametsäryteiköstä syntyi tuota pikaa vaikutelma, että siellä liikkuvat tuskin muut kuin metsän elävät.
Kulku oli työlästä, kaikkialla oli villiintynyttä tiheikköä. Nokkoset, vadelmikot ja muu aluskasvillisuus rehotti miehenmittaisena. Näkyvyyttä oli tavallisesti vai jokunen metri. Loitommalla olevia kiintopisteitä ei siis pystynyt ottamaan, joten kompassistakaan ei ollut suurta apua. Paluureitin turvaamiseksi Tommi kietaisi kulkiessaan oksiin kreppipaperin suikaleita. Mitään polkua ei näkynyt.
Sitten alkoi kuulua veden solinaa, olimme ajautuneet Konnitsanjoen tuntumaan. Vastassa oli pieni villiintynyt aukeama, ehkä joskus laitumena käytetty, ja joki. Olimme tulleet jonkin entisen myllyn yläpuolelle.
Joen yli oli tehty silta ja sen luota näytti vievän jonkinlainen ura koillisen suuntaan. Hetken henkäistyämme lähdimme seuraamaan sitä. Kulku oli nyt helpompaa ja ehkä puolisen kilometriä edettyämme vastaan tuli hylätty talo. Sen kattolevyt paljastivat, että talo oli joskus ollut venäläisten asuttama. Polku-uran jäänteet olivat nähtävästi peräisin niiltä ajoilta. Paikka oli ilmeisesti Jokela, Karilaisten entinen talo.
Jatkoimme matkaa koilliseen päin. Mitään polkua ei löytynyt ja kulku taas vaikeutui. Suomenaikaisen kartan mukaan nämä paikat olivat pääasiassa peltomaata. Nyt kaikkialla on vain villiintynyttä sekametsää. Tiheä ryteikkö, kaatuneet puut ja rehevä aluskasvillisuus hankaloittivat suunnassa pysymistä. Ehkä puolisen kilometriä edettyämme Tommi päätti, että pitemmälle ei kannata enää rämpiä. Palasimme takaisin Konnitsanjoelle. Sieltä Jurkkalaan kuljimme Tapanin kanssa Mertaniemen metsän kautta. Tommi koukkasi poimimassa Irinalle vietäviksi kantarellit, joita menoreitillämme olimme nähneet soman rykelmän.
Kun kaikki kolme olimme päässeet takaisin Jurkkalan pihaan, suuntasimme kulkumme Luhapellon läpi kohti Niemensunnin rantaa. Pelto on vielä jokseenkin avoin, vaikka siihen ei nähtävästi enää vuosiin ole kajottu viljelys- tai laidunnustarkoituksin. Villisiat ovat ottaneet sen temmellyskentäkseen: tanner on paikoin möyritty auki ja tuon tuostakin näkyi villisian jätöksiä.
Tunnin verran istuskelimme Niemensunnin rannassa, ihailimme sen maisemia, juttelimme ja söimme eväitämme. Hyvä, että se kulma Jurkkalan rannoista on pysynyt rakentamattomana! Monista nuotiopohjista ja muista ”kulttuurin” jätteistä päätellen paikan viehättävyys ei kuitenkaan ole jäänyt retkeilijöiltä huomaamatta.
Kello kai lähestyi 15:ta, kun palasimme Irinan mökille. Vuonna 1958 syntynyt Irina on pienestä lähtien viettänyt kesänsä Tiurissa. Hän sanoikin, että lapsuudessaan hän ehti vielä saada käsityksen siitä, millainen talo Jurkkala oli aikanaan ollut. Irinan kertoman mukaan hänen nykyinen mökkinsä
on rakennettu Jurkkalan perunakellarin päälle. Galina-äidin vanha mökki, jossa vierailimme joukolla vuoden 1992 kotiseutumatkan yhteydessä, kyyhöttää edelleen pysytyssä samalla tontilla.
Pitemmittä viivytyksittä lähdettiin paluumatkalle Kiviniemeen. Irina kuljetti meidät Vuoksen toiselle rannalle Hiekkaniemeen. Matkalla tehtiin pieni koukkaus Lehtosaaren-Kajavakallion suuntaan.
Sunnuntai 31. heinäkuuta
Aamiaisen jälkeen klo 9 maissa lähdimme kotimaata kohti. Ajoimme nyt eteläistä reittiä Muolaan kautta Viipuriin. Tie oli hyvä, ilma kirkas ja taival taittui joutuisasti. Viipurissa pysähdyttiin vain tankkausta ja vähäisiä ostoksia varten. Sieltä matka jatkui Ensoa kohti, jonne saavuimme jo puolelta päivin. Rajanylitykseen ei kulunut aikaa neljännestuntia enempää. Jo ennen yhtä olimme Imatralla ja hajaannuimme tahoillemme.
Otimme matkalla kuvia. Pieni valikoima niitä on tällä sivustolla. Pääset katsomaan kuvia alempana olevien linkkien kautta.
Seppo Lallukka
|
|
|
|
|
|
|
|
