JURKKALA KESÄKUUSSA 2012
Talvella 2012, osaksi ehkä Jurkkala-kirjasta1 kummunneen kiinnostuksen vaikutuksesta, nuorisoni, Edit ja Peter, alkoi puhua siitä, että he haluaisivat käydä katsomassa sukumme vanhaa kotipaikkaa. Asennoiduin tähän ajatukseen aluksi melko pidättyvästi. Jurkkalaa käsittelevä kirja oli hiljattain saatu kokoon, ja asia tuntui minusta ikään kuin loppuun käsitellyltä. Lapset kuitenkin jatkoivat puheita kotiseuturetkelle lähtemisestä. Niinpä oli ryhdyttävä tuumasta toimeen. Matkustimme 8. kesäkuuta kolmisin Pietariin, josta käsin kävimme lauantaina 9. kesäkuuta Jurkkalan mailla. Seuraavassa on kertomusta siellä näkemästämme, kokemastamme ja kuulemastamme.
Jurkkalan talon on 2–3 vuotta sitten hankkinut omistukseensa pietarilaisrouva Antonina Andrejevna Demishkevitsh. Hän on lähtöisin Tambovin läänistä, Etelä-Venäjältä. Sieltä hän on päätynyt Keski-Aasian kautta Pietariin. Perheeseen kuuluu mies, ammatiltaan kokki, sekä aikuiset poika ja tytär. Antonina kertoi olevansa 60-vuotias, hän on pitkään työskennellyt Pietarin yhden kaupunginosan opetusvirastossa kirjanpitäjänä. Nykyisin hän kuitenkin on äitiyslomalla – hoitaa tyttärensä puolivuotiasta poikaa (äitiyslomaedun voi Venäjällä äidin asemesta käyttää isoäitikin).
Tapasimme Antoninan Räisälän retkeä edeltäneenä iltana. Tutustuimme ja sovimme seuraavan päivän ohjelmasta pietarilaisessa kahvilassa. Opas-emäntämme osoittautui pirteäksi, mukavaksi ja helposti lähestyttäväksi ihmiseksi.
Aamulla puoli kymmeneltä kokoonnuimme eräällä Pietarin pohjoisen laitakaupungin metroasemalla. Kohtauspaikka oli valittu siten, että vältettäisiin keskustan ruuhkat ja päästäisiin jouhevasti kaupungin kehätielle ja Käkisalmen tielle. Metroasemalla tapasimme Antoninan ja hänen ystävättärensä Zoja Sergejevnan. Zoja lähti kuskaamaan meitä reipasta vauhtia Räisälää kohti.
Kiviniemeen saakka tie oli hyväkuntoinen. Sitten alkoi perin kehno osuus. Se oli kyllä joskus pinnoitettu, mutta päällyste oli täysin tohjona. Matkanteko hidastui äkisti, vaikka kilometrit olivat jo vähissä. Tiurin Linnasaaren tuntumaan päästyämme poikkesimme oikealle, vielä kuoppaisemmalle metsätielle. Matkaa Konnitsanjoelle, entisen myllyn paikalle, oli vielä viitisen kilometriä. Edes katumaasturi ei siitä raitista selvinnyt pohjakosketuksitta.
Kohta puolenpäivän jälkeen olimme myllypadon jäännösten luona, missä Zoja Sergejevna pitää kesäpaikkaansa. Joimme hänen luonaan teet ja maistelimme rouvien evääksi varaamia täytettyjä lettuja ja rahkapiirakkaa.
Sitten, ainakin minulle, oli vastassa reissun jännittävin osuus. Kun siltaa ei ole, joki oli ylitettävä patoaukkojen yli asetettuja lankkuja pitkin. Siitä, että ylimeno tapahtuu tällä tapaa, sain tiedon retkeä edeltäneenä iltana. Aikaisemmin puhelimessa Antonina oli sanonut, että menemme Jurkkalaan veneellä Vuoksen yli. Kun Konnitsanjoen vuolas koski oli muistissani edellisiltä käynneiltä, ja tiedän pääni epävarmuuden, suunnitelman muutos ei voinut olla minua hermostuttamatta. Uutinen häiritsi yöuniani.
Kosken ylitys siis hirvitti. Mutta loppujen lopuksi minäkin pääsin onnellisesti sen kuohujen yli. Vastarannalla oli aluksi kappaleen matkaa villiintynyttä niittyä. Sen jälkeen kuljimme Mertaniemen metsän läpi. Kasvusto oli rehevää ja alkukesän vaalea vihreys antoi ympäristölle lumoavan koloriitin. Mansikan kukat näyttivät niin isoilta ja hyvinvoivilta, että niiden saattoi olettaa tekevän peukalonpään kokoisia marjoja. Ja sitten äkkiä se oli siinä – Jurkkala tupsahti puiden lomasta esiin kuin yllättäen, metsä kun nykyisin ulottuu aivan välittömään pihapiiriin asti. Vuoksen suunnalta kantautui käen kukuntaa ja tervehdyksensä kiekui Antoninan naapurin kukkokin.
Heti ensivaikutelma poikkesi jyrkästi aikaisemmilta Jurkkalan-käynneiltä mieleeni iskostuneesta kuvasta: nyt lähin pihapiiri oli hoidettu somaan kuntoon. Ja mikä tärkeintä, talo oli saanut uuden ja lujan näköisen katon. Muuten rakennus oli ulkoisesti jokseenkin ennallaan, vain eteisen ulkoseinän hirret entisen verannan puolelta oli hiljattain uusittu. Sisäpuolelta koko eteissiiveke oli vuorattu. Lisäksi se oli saanut uuden lattian ja se oli nyt kaikki yhtä tilaa.
Pääsisäänkäynnin edessä oleva lattakivi on nyt puisen porrasrakennelman alla. Kiveen hakattu vuosiluku, 1906, kuitenkin näkyy yhä jotenkuten. Antonina oli tehnyt siitä oikean johtopäätöksen, että se on talon rakennusvuosi.
Jurkkalassa on nykyisin sähköt. Ne tulevat naapurina asustelevan Oleg Vladimirovitshin kautta, joka on vedättänyt itselleen sähkökaapelin Vuoksen alitse.
Asumiskuntoon Antonina on järjestänyt kaksi eteläpään huonetta. Muu osa talosta on remontin alla. Entinen Heikin ja poikamiesten huone on yhdistettynä makuu- ja olohuoneena. Sen nurkassa on vielä toiminnassa vanha uuni. Kaikki muut uunit on purettu, emäntämme kertoman mukaan ne olivat rapistuneet korjauskelvottomiksi. Toinen eteläpäädyn huone, jossa ennen asui Juhon perhe, toimittaa keittiön virkaa.
Väliovet eteläpään huoneista talon muihin osiin on laitettu umpeen. Samoin on tukittu tuvasta Villen perheen huoneeseen johtava oviaukko (vanha ovi on kuitenkin paikoillaan). Talon seinähirret on todettu yhä vahvoiksi, ja niihin Antonina ei aio puuttua. Joskus sodan jälkeen tupaan kyhätty väliseinä on purettu pois – tupa siis on nyt jälleen yhtä suurta tilaa. Muuten tuvan ja kahden muun huoneen kunnostaminen on vasta alullaan ja näkyy vain paikalle varatuista remonttitarpeista ja siitä, että seinäpaperit – niin venäläiset sanomalehdet kuin suomalaiset tapetitkin – on revitty pois. Ullakollekin Antonina kertoi aikovansa järjestää asuintilaa.
En muista, oliko Villen perheen ja ns. pimeään huoneen väliseen seinään jo 1990-luvulla sahattu aukko. Joka tapauksessa siinä on nyt aivan oven vieressä reilun metrin korkuinen ja jotakuinkin saman levyinen aukko. Hirret siitä on kuulemma jostakin syystä katkaissut taloa aikaisemmin asuttanut laitapuolen kulkija Bronislav.
Pihalla talon itäpuolella, siis sisäänkäyntien puolella, on hoidettu nurmikko, koristepuita ja kukkapenkkejä. Uuden näköistä käymälää lukuun ottamatta muut pari ulkosuojaa ovat venäläistyylisiä hökkeleitä. Entisellä leikkimökin paikalla kyhjöttää yhä puolittain sortuneena Bronislavin kaudesta muistuttava huussi.
Kaivo talon pohjoispäädyn luona on kunnostettu ja betonoitu. Rannan puoleisella seinustalla on marjapensaita, syreeni ja pieni kasvimaa. Korkeuksiin kohoavia kuusia kasvaa talon molempien päätyjen tuntumassa, niistä eteläpäädyn puoleiset lienevät peräisin kuusiaidasta. Heinäkuun 2010 Asta-myrsky säikäytti ja teki tuhojaan myös Kannaksella. Taloa varjellakseen Antonina on katkaisuttanut 7–8 metrin korkeudelta latvan pois muutamista taloa lähimpänä olevista isoista kuusista.
Rannan puolella, parinkymmenen metrin päässä talosta, on uusi saunarakennus. Sen alakerrassa on sauna, pesuhuone ja oleskelutupa, josta käyvät portaat ullakon suureen makuuhuoneeseen.
Sankkojen nokkos- ja vadelmakasvustojen ympäröimät navetan rauniot ovat entisellään. Paikka on hylätty, paitsi että ylisille johtaneesta ajosillasta jäljellä olevan kumpareen luokse Oleg Vladimirovitsh on kyhännyt kanalan.
Parissa vuodessa Antonina on saanut talon välittömän pihapiirin varsin viehättävään kuntoon. Kun aikaisemmilla Jurkkalan reissuilla seinustoille villiintyneen kasvillisuuden ja roinan vuoksi talosta ei tahtonut saada otettua edes kunnon valokuvaa, vanha talo seisoo nyt kuvauksellisena hoidetussa ympäristössä. Antoninalle sietää nostaa hattua myös ponnistuksista talon korjaamiseksi. Yksinkertaisinta hänelle olisi varmaankin ollut purattaa se ja rakennuttaa tilalle uusi. Onneksi hän on ymmärtänyt vanhan talon arvon ja pyrkii säilyttämään sen ainakin ulkoiselta olemukseltaan entisellään. Paljon hän on jo nyt laittanut hankkeeseensa varoja likoon. Täytyy vain toivoa, että ruplat riittävät koko korjausohjelman toteuttamiseen.
Vuoden 1992 kotiseuturetkellä Vuoksella soudellessamme sen rannat näyttivät jokseenkin neitseellisiltä. Sen jälkeen on paljon muuttunut, pietarilaiset ja käkisalmelaiset ovat löytäneet seudun ja pystyttäneet sinne loma-asuntojaan. Silti tyhjän näköisiäkin rantoja on vielä paljon.
Viime näkemästä Jurkkalan ranta-alue on kokenut muodonmuutoksen. Noin puolimatkaan rannasta Jurkkalan talolle noustaessa on pietarilainen Oleg Vladimirovitsh pystyttänyt maaseutuasuntonsa. Tässä yhteydessä tulkoon korjatuksi eräs Jurkkala-kirjaan päässyt virheellinen olettamus. Sivulla 237 arvelen, että Oleg Vladimirovitsh olisi Antonina Andrejevnan mies. Näin ei suinkaan ole, he ovat vain toistensa naapurit. Oleg vaikuttaa olevan varakas eläkeläinen, ja hän viettää vaimonsa kanssa suurimman osan vuodesta Tiurin asunnollaan.
Olegin pihapiiri on kauniisti nurmetettu ja hoidettu. Päätalon lisäksi siihen kuuluu pari muutakin rakennusta, kaikki verrattain uuden ja hyväkuntoisen näköisiä. Isäntäväki näytti harjoittavan ainakin mehiläisten ja kanojen hoitoa sekä kalastusta. Rantaan, jokunen metri vanhan Jurkkalan valkamasta Luhan puolelle, on rakennettu mahtava laituri. Antonina tuntuu olevan hyvissä väleissä naapureihinsa. Oleg antoikin joviaalin oloisen vaikutelman.
Entisen kuusiaidan myötä rannasta Jurkkalaa kohti noustessa jää oikealle puolelle näyttelijätär Galina Petrovnan mökki, jossa poikkesimme vuoden 1992 reissulla. Se on rappeutunut asumiskelvottomaksi. Samalla tontilla on Galinan tyttären uusi mökki, jossa nyt jo yli 90-vuotias Galinakin käy vielä kesää viettämässä.
Kolmisen tuntia paikkoja koluttuamme nautimme vielä Antoninan keittiössä teetä, lettuja ja rahkapirakkaa. Sitten koitti paluumatkan aika. Helpotuksekseni koskea ei tarvinnut ylittää toista kertaa. Antonina oli nimittäin sopinut Olegin kanssa, että tämä vie meidät veneellään Vuoksen toiselle rannalle Hiekkaniemeen, jossa Zoja odottaisi meitä autoineen.
Vaikka aikataulu oli jo tiukka, Oleg ei ottanut kurssia suoraan yli Hiekkaniemeen vaan maisemia näyttääkseen kaarsi ensin alavirtaan. Pääsimme ihailemaan Lehtosaaren, Ritasaaren ja Ojaluodon rantamia. Ne vaikuttivat luonnontilaisilta, telttailevia seurueita tosin näkyi siellä täällä (Venäjän kansallispäivän vuoksi oli juuri alkamassa pidennetty viikonloppu). Kajavakalliolla kuhisi suuri määrä lokkeja. Ohitimme myös lähellä Vuoksenharjua olevalle pikkuluodolle pystytetyn tshasounan. Sitten suunta otettiin Hiekkaniemeen.
Sitä pietarilaisen keinokuitutehtaan leirikeskusta Hiekkaniemessä, jossa yövyimme vuoden 1992 matkalla, ei enää ole. Alueen on privatisoinut yksi tehtaan omistajista, Vodopjanov-niminen rahamies. Alue on vahvasti aidattu, ja saksanpaimenkoirat pitävät kutsumattomat vieraat loitolla. Pukinpuolen (vastarannan) asukkaiden kanssa Vodopjanovilla tuntuu olevan asialliset suhteet, koska niin Antonina Andrejevnan, Oleg Vladimirovitshin kuin Galina Petrovnankin perheet säilyttävät veneitään Hiekkaniemen rannassa.
Vodopjanovin alue on hyvin hoidettu. Hän on rakennuttanut sinne hulppean ”mökin” ja muitakin rakennuksia. Leirikeskuksen aikaisista taloista on jäljelle jätetty vain kaksi. Kun rantauduimme Hiekkaniemeen, kaivinkone oli valmistamassa sinne veneiden vesillelaskuluiskan näköistä rakennelmaa. Paikalla oli myös itse Vodopjanov, nuorehko mies, jolle Antonina kiirehti kertomaan, keitä hänen vieraansa ovat. Vaihdoin isännän kanssa muutaman sanan.
Vodopjanovkin tuntui mukavalta mieheltä. Puolittain leikin varjolla hän rupesi oitis toimittamaan, että olisi ollut parempi, jos Karjalankannas olisi pysynyt suomalaisilla. Paikat olisivat silloin paremmassa järjestyksessä. Heidän maassaan, kuten hän sanoi, kun on liian vähän sellaisia Oleg Vadimirovitshin, Antonina Andrejevnan tai hänen itsensä kaltaista väkeä, joka osaa pitää huolta ympäristöstään.
Zoja Sergejevna odotti meitä Vodopjanovin portin ulkopuolella. Lähdimme ajamaan Myllypellon seisaketta kohti, koukaten matkalla Räisälän kirkonkylän kautta. Myllypellossa Antonina ja Zoja pistivät meidät Käkisalmen takaa Kaarlahdesta (Kuznechnoje) Pietariin liikennöivään lähiliikenteen junaan. Siinä kolmisen tuntia köröteltyämme saavuimme illalla puoli kahdeksan aikoihin Pietariin.
Jurkkalan retki onnistui. Päivä oli vaikuttava ja tapahtumarikas – ja kaikki tapaamamme ihmiset olivat kovin hyväntahtoisia ja avuliaita. Pääansio oivallisista järjestelystä kuuluu Antonina Andrejevnalle. Kovasti hän kutsui käymään Jurkkalassa vastakin, myös lastenlasten kanssa. Lisäksi retkeämme suosi mitä mainioin aurinkoinen sää. Jurkkalan ympäristön ja Vuoksen rantamien lempeä luoto herätti meissä kaikissa suurta ihastusta ja sukumme vanha kotitalo näyttäytyi arvokkaalla tavalla osana tätä kuvaa.
Otimme Jurkkalassa paljon kuvia. Pieni valikoima niitä on tällä sivustolla. Pääset katsomaan kuvia alempana olevien linkkien kautta.
Seppo Lallukka
|
|
|
|
|
|
|
|
1 Jurkkala – kappale Lallukan suvun historiaa. Toim. Seppo Lallukka. Saint-Petersburg: Evropeiskiy Dom, 2011.
