Seppo Lallukka
Suomen Akatemian tuella ja Permin valtionyliopiston kutsumana tein touko- kesäkuussa 2002 matkan Permin lääniin komipermjakkeja koskevaa tutkimusta varten. Matkaan osallistui myös Gabriella Lallukka. Seuraavassa luon yleiskatsauksen tähän Uralin johtavien teollisuusalueiden joukkoon kuuluvaan lääniin. Päähuomion kohteena on sen kansallisesti moniaineksinen pohjoinen periferia.
Permin läänin ja kaupungin synty 1700-luvulla liittyi Uralin vuoriteollisuuden nousuun sekä myös liikenteellisesti edulliseen sijaintiin Euroopan-puoleista Venäjää ja Siperiaa yhdistävän kulkuväylän äärellä. Nimenä Perm on kuitenkin paljon vanhempi. Sen juuret juontuvat muinaiskomien valtiomuodostelmiin, Vanhaan Permiin ja Suur-Permiin. Näistä ensimmäinen sijaitsi Vytšegdajoella ja jälkimmäinen Kamajoen yläjuoksulla. Myöhäiskeskiajalla ne joutuivat Novgorodin nautinta-alueiksi ja slaavit kutsuivat niitä nimillä Perm Vytšegodskaja ja Perm Velikaja.
Suur-Permin alue vastasi nykyajan Permin läänin pohjoispuoliskoa. Voimistuva Moskova otti haltuunsa Novgorodin koloniat, myös Suur-Permin. Moskovalainen kausi ja samalla venäläistyminen alkoivat 1400-luvun lopulla. Seudun suolavarat ja turkikset houkuttelivat paikalle Stroganovien suvun. Se loi feodaalis-kaupallisen vasallivaltion, joka vuosisatojen ajan isännöi suurta osaa aikaisemmasta Suur-Permistä. Itse asiassa Stroganovien aloitteesta lähti liikkeelle Jemrak Timofejevitšin johtama Siperian valloituskin.
Historiallis-maantieteellisenä käsitteenä Perm on siis ikivanha. Oltuaan muutaman vuosisadan unholaan vaipuneena se Katariina Suuren käskystä nousi uudelleen esiin, tosin alkuperäisiltä sijoiltaan tuntuvasti etelämmäksi siirrettynä: lähes tyhjälle paikalle luotu uusi kaupunki sai omakseen kokonaisen muinaisvaltion nimen ja ainakin symbolisella tasolla myös sen runsaan historiallis-kulttuurisen perinnön.
Matkaa Moskovasta Permiin kertyy 1 400 kilometriä. Nykyisin se taittuu junalla vajaassa vuorokaudessa. Permin lääni käsittää 160 000 km2:n alueen, mikä vastaa lähes puolta Suomen pinta-alasta. Asukkaita on kolme miljoonaa; läänin pääkaupungin väkiluku on yksi miljoona. Presidentti Vladimir Putinin keväällä 2000 käynnistämässä aluehallinnon uudistuksessa, jossa valtakunta jaettiin seitsemään superalueeseen, paikallista jupinaa synnytti se, että Permin lääni liitettiin Volgan eikä Uralin federaatiopiiriin (federalnyi okrug). Nuo ongelmat ovat kuitenkin poistuneet, ja kuvernööri Juri Trutnev toimii hyvässä yhteisymmärryksessä Sergei Kirijenkon kanssa, joka johtaa Nižni Novgorodista käsin Volgan federaatiopiiriä. Läänin oma poliittinen elämä on pysynyt suhteellisen rauhallisena; Perm on Uralin kakkoskaupunki, josta paljolti puuttuvat ykköskaupunki Jekaterinbugrin sisäisiä valtasuhteita kuumentavat ristiriidat.
Trutnevia pidetään poliitikkona, jonka ambitiot ulottuvat myös valtakunnan tasolle. Hänen uransa on tähän saakka edennyt jouhevasti. Valmistuttuaan vuonna 1978 Permin teknillisestä korkeakoulusta Trutnev pian siirtyi Komsomol- ja hallintotehtäviin; vuonna 1990 hän perusti yrityksen, joka ennen pitkää kontrolloi puolta Permin vähittäiskaupasta. Vuonna 1996 hänet valittiin Permin kaupunginjohtajaksi ja neljä vuotta myöhemmin koko läänin kuvernööriksi. Jo kaupunginjohtajana Trutnev ehti luoda hyvät henkilökohtaiset suhteet Sergei Kirijenkoon ja hänen esikuntaansa sekä myös Moskovaan. Trutnevilla on myös muodikkaat uusvenäläisen poliitikon harrastukset: karate ja kilpa-autoilu.
Yleisvenäläistä taustaa vasten katsottuna Permin lääni on menestyvä teollisuusalue, joka kuuluu ns. luovuttajien (donory) joukkoon: se suorittaa veroja ja maksuja federaation budjettiin enemmän kuin mitä sille sieltä tuloutetaan. Permissä tapaamani Volgan federaatiopiirin kehitysstrategioiden suunnitteluun osallistuva moskovalainen professori Oleg Genisaretski kertoi, että Permiä ja Samaraa pidetään piirin dynaamisimpina keskuksina. Hallintokaupunki Nižni Novgorod on pudonnut niiden vauhdista. Runsaat luonnonvarat ja vakaus ovat tehneet Permin läänistä myös ulkomaalaisille sijoittajille verrattain houkuttelevan kohteen. Tässä suhteessa sen lasketaan kuuluvan Venäjän kymmenen kärkialueen joukkoon. Partnereita on löytynyt eniten Saksasta. Toiseksi tärkein liikekumppani on Iso-Britannia.
Venäjänkin mitassa läänin metsä- ja kaivannaisvarat on huomattavat. Maaperästä löytyy mm. öljyä, hiiltä, kaliummineraaleja, rautaa ja arvometalleja. Energiasektori vastaa yli kolmanneksesta alueellista tulonmuodostusta. Tässä yksistään öljyntuotannon osuus on yli 20 prosenttia. Koneenrakennussektorin tuotteita ovat mm. metsä- ja kaivannaisteollisuuden koneet ja laitteet, lentokonemoottorit, turbiinit ja aseet. Öljyalaa isännöivä yritys on Lukoil-Perm. Yhtiö on myös näkyvyydeltään ylivoimainen: kautta koko läänin sen nykyaikaiset huoltoasemat erottuvat edukseen tienvarsien ränsistyneestä maisemasta. Ulkomaankaupan kannalta merkittäviä jättiyrityksiä ovat myös Bereznikin ja Solikamskin kalisuolaesiintymiä hyödyntävät Uralkalii ja Silvinit.
Permiä pidetään usein Uralille singottuna Pietarin isomorfiana. Molemmat kaupungit ovat syntyneet ylhäältä tulleen käskytyksen seurauksena, hahmon molemmille antaa tyhjään tilaan piirretty viivotinasemakaava ja kummallakin on ollut tasavertainen kilpakumppani – Permillä Jekaterinburg ja Pietarilla Moskova – joiden varjoon ne molemmat ovat kuitenkin jossakin määrin jääneet.
Ikävystyttävän provinssikaupungin hahmo nousee väkevästi esiin 1800-luvun alkupuoliskon kuvauksissa: Perm ei ollut juuri muuta kuin lääninhallintoa hoitavan virkamieskunnan tyyssija. Läsnä on kuitenkin myös helvetin esikartanoiden teema. Tätä linjaa vetää kuvauksissaan erityisesti Aleksandr Herzen – ei vähiten kaupungin läpi Siperiaa kohti laahustaneiden vankisaattueiden vuoksi. Provinsiaalisen ikävän esikuvana Perm on palvellut myöhemminkin. Maksim Gorkille kirjoittamassaan kirjeessä Anton Tšehov nimittäin paljastaa, että Kolmen sisaren tapahtumapaikkana hänen mielessään liikkui Perm. Olga, Maša ja Irina siis haikailivat Moskovaan Kaman rannoilta. Toinenkin venäläisen kirjallisuuden merkkiteos, Boris Pasternakin Tohtori Živago, kytkeytyy Permiin ja provinssin teemaan. Pasternak kuvaa romaanissaan tärkeällä sijalla olevaa ja Jurjatinin nimellä kulkevaa kaupunkia tavalla, josta kuultaa selvästi läpi Permin kaupunkimiljöön kiintopisteitä. Taustalla vaikuttaa se, että tuleva kirjailija oleskeli ensimmäisen maailmansodan aikana useita kuukausia Permin läänissä.
Nykyinen Perm muodostaa kolmenkymmenen kilometrin pituisen Kamajokea myötäilevän nauhan. Iso vesi on lähellä, ja Moskovan suunnasta tultaessa se konkretisoituu jokea ylitettäessä. Kaman läsnäolo itse kaupunkikuvassa on kuitenkin aika marginaalinen: keskustasta katsoen se kätkeytyy rantatörmän taakse. Useammatkin 1800-luvun lopun kirjoittajat haikailivat sitä, että kaupunkia ei ollut pystytetty veden äärelle. Esimerkkinä käyvät kirjailija Dmitri Mamin-Sibirjakin (1889, s. 53) sanat:
Höyrylaivasta näkymä Permiin on sangen kaunis, vaikka kaupunki onkin piilossa vuoren takana. Hallinnointi tässä taas pistää silmään – on käsittämätöntä miksi kaupunki vietiin vuorelle. Sellainen rakentaminen oli mielekästä ja tärkeää entisajan linnoituskaupungeille, jotka pakostakin kapusivat korkeille vartiopaikoille, mutta Perm kiipesi vuorelle ilman mitään kunnon syytä. Tällaisesta sijainnista aiheutuu koko joukko hankaluuksia: sellaiset tiheiköt ja rotkot eristävät asukkaita heidän ainoasta rikkaudestaan, Kamasta, että veden äärelle ei vähällä pääse. Jopa sellainen viaton toimi kuin uimassa käynti vaatii suurta energiaa ja yritteliäisyyttä, koska helteellä Kamalle laskeutuminen ja sieltä kaupunkiin nouseminen on jo sinänsä uroteko.
Mamin-Sibirjakin kuvauksen jälkeen kuluneiden yli sadan vuoden aikana kaupunki on valtavasti kasvanut ja samalla ryöminyt yhä loitommalle joesta. Suhteellisen nuoruutensa ja varsinaisen historiallisen keskustan puuttumisen vuoksi Perm ei loista omaperäisyydellään. Neuvostoliittolainen kaupunkirakentaminen ei liioin suosinut yksilöllisyyttä. Nykyistä kaupunkikuvaa dominoikin tavanomainen standardiarkkitehtuuri: yhtäältä stalinismin mahtipontinen uusklassisismi, toisaalta modernimpi laatikkolinja. Omaa identiteettiä ei liioin tukenut kadunnimistö – eikä se tee sitä vielä nykyisinkään. Vallankumouksen jälkeen käytännöllisesti katsoen koko nimistö – jossa läänin kuuluneet kihlakunnat olivat vahvasti esillä – ideologisoitiin neuvostomyytin mukaiseksi. Sovjetisointi oli huipussaan vuosina 1940–57 kun kaupunki tunnettiin Molotovin nimellä.
Neuvostoaika
on Permissä edelleen vankasti läsnä. Tästä
esimerkiksi riittäköön muutaman pääväylän
nimi: ”Kommunistitšeskaja”, ”Lenina”,
”Bolševistskaja” ja ”Sovetskaja”. Vain
pari kommunistista nimeä on saanut väistyä: Karl
Marxin kadusta tehtiin 1990-luvulla Siperiankatu ja Ždanovin
kadusta Osinskin katu. Toisin kuin Moskovassa,
”vallankumouksen rankaisevana miekkana” tunnetun Feliks
Dzeržinskin muisto kukoistaa Permissä, hänelle on
nimetty yksi keskeinen kaupunginosa, jossa erästä aukiota
vartioi hänen jyhkeä rintakuvansa. Permin kaupunginisät
saattavat olla myös kaukoviisaita. Eräät
moskovalaisjohtajat ovat jo nimittäin laskeneet liikkeelle
koepalloja tunnustellakseen mahdollisuuksia Dzeržinskin patsaan
palauttamiseksi Lubjankan aukiolle, samalle paikalle, jolta se
elokuussa 1991 kaadettiin. Permissä neuvostoajan poliittiset
monumentit ovat tähän asti saaneet rappeutua omassa
rauhassaan. Yliopiston päärakennuksen edessä neuvoa
pitävät Lenin ja Gorki ovat tästä
esimerkkinä: jo vuosikausia Leninin käsi törröttää
ranteestaan katkenneena. Ontosta käsivarresta on tullut
varpusille oiva suojapaikka. Neuvostoaiheisen nimistön ja
monumenttien suhteen Perm on tyypillinen, joskin suuri,
provinssikaupunki.
Vaikka
neuvostoideologia tähtäsi yhtenäisyyteen ja
kulttuuriseen homogenisointiin, paikallisväri toki pilkisti
virallisen kuoren alta. Sitä vaalivat merkittävästi
mm. museot ja kotiseuduntutkijat. 1980- ja 1990-lukujen taitteessa
alueellista imagoa vahvistavat pyrkimykset voimistuivat.
Historiallisen ulottuvuutensa osalta ne Permin läänissäkin
rakentuvat paljolti samoille elementeille kuin vallankumousta
edeltäneenä aikana. Eräs merkittävä osa
paikallisidentiteettiä on komien apostolin Tapani Pyhän
(Stefan Permski) muiston vaalinta. Keisarivallan aikana oli
mm. ehdotettu, että Tapanin pyhäinjäännökset
siirrettäisiin Moskovasta Permiin. Neuvostovallan romahdettua
Tapanin symbolinen merkitys lisääntyi. Vuonna 1996 Permissä
muistettiin näkyvin juhlallisuuksin hänen kuolemansa
600-vuotispäivää. Perm kilvoittelee Tapanin perinnön
vaalijan asemasta siinä missä Komin tasavallan pääkaupunki
Syktyvkar – vaikkei hänen toimintansa nykyisen Permin
läänin alueelle varsinaisesti ulottunutkaan.
Toinen ”ikoni” on Jermak. Ennen vallankumousta hänen kuvansa kerrotaan riippuneen Permin läänissä jokaisen papin ja myös varakkaampien talonpoikien seinällä. Nykyiset permiläiset saavat kosketuksen Jermakin synkän intensiiviseen katseeseen hänelle omistettujen lukuisten votkalaatujen etiketeistä. Historiallisten merkkihenkilöiden galleriaan kuuluu myös Romanovien dynastian jäseniä. Perminmaalla kohtalonsa tapasi Boris Godunovin epäsuosioon joutunut pajaari Mihail Nikititš Romanov, ensimmäisen Romanov-sukuisen tsaarin, Mihail Fjodorovitšin, setä. Hän menehtyi vuonna 1601 vankikuoppaansa syrjäisessä Nyrobin kylässä, jota tuohon aikaan pidettiin laitimmaisena venäläisenä asutuksena, jonka takana oli vain ”villejä toisheimoisia”. Tosin Nyrobkin nimensä perusteella vaikuttaa joskus olleen komilainen kylä. Perm liittyy myös saman hallitsijahuoneen loppukohtaloihin. Suurruhtinas Mihail Aleksandrovitš, jonka hyväksi Nikolai II luopui maaliskuussa 1917 valtaistuimesta, ja joka siis tarkkaan ottaen oli Venäjän viimeinen tsaari, päätyi nimittäin talvella 1918 bolševikkien pidättämänä Permiin. Siellä hänet ammuttiin saman vuoden heinäkuussa yhdessä englantilaisen sihteerinsä kanssa.
Permin seutu oli karkotusalue ja rangaistuslaitosten sijoituspaikka jo ennen vallankumousta. Neuvostovallan aikana tämä sektori kasvoi ennennäkemättömiin mittoihin – niin poliittisten kuin kriminaalivankienkin osalta. Vuonna 1991 suljettu Neuvostoliiton viimeinen poliittisten vankien leiri oli Perm-35. Varsinkin läänin pohjoisissa piireissä huomattava osa väestöstä on perhetaustaltaan terrorin vuosina karkotettua talonpoikaistoa ja sivistyneistöä. Repressioiden uhriksi joutuneen väestön jättämän geeniperimän väitetään yhä edelleen olevan tekijä, joka rikastuttaa läänin henkistä elämää.
Viime vuosina neuvostoajan vankilamenneisyyttä on ryhdytty ikuistamaan. Erästä hylättyä vankileiriä kunnostetaan paikallisten järjestöjen aloitteesta ja vapaaehtoistyövoiman turvin. Samalla rangaistuslaitokset ovat myös nykypäivään todellisuutta. Tällä hetkellä kuuluisin vanki lienee Solikamskin kovennetun kurin ojennusleirissä terrorismista saamaansa elinkautista istuva tšetšenipäällikkö Salman Radujev.
Tutkija Vladimir Abaševin mukaan Permin kaupunki synnyttää ristiriitaisen mielleyhtymän. Yhtäältä se on loitolla valtakunnan ydinkeskuksesta oleva provinssikaupunki. Toisaalta sen merkitystä venäläistä kulttuuria muodostavana keskuksena ei ole syytä vähätellä. Myös väestöllisten, taloudellisten ja poliittisten osoittimiensa puolesta se on nykyaikainen megapolis samaan tapaan kuin naapuriläänin pääkaupunki Jekaterinburg – jos kohta Perm ei tukeudu tässä suhteessa aivan yhtä vankkaan pohjaan. Kuitenkin se esimerkiksi korkeimman opetuksen suhteen kulki jonkin aikaa Jekaterinburgin edellä. Koko Uralin ensimmäinen yliopisto nimittäin perustettiin vuonna 1916 Permiin Pietarin yliopiston haaraosastona. Toimintaa käynnistettäessä merkittävänä tukena oli se, että kaupunkiin oli evakuoitu Tarton yliopiston opettajakuntaa. Nykyisin Permin yliopiston 11 tiedekunnassa on yhteensä yli 15 000 opiskelijaa.
Permin ooppera- ja balettiteatteria pidetään yhtenä Venäjän parhaista. Paikalliset kulttuurinharrastajat mielellään muistuttavat siitä, että 1900-luvun alun musiikkiteatterin voimahahmo Sergei Djagilev oli Permistä lähtöisin. Yleisen näkemyksen mukaan Perm on nykyisin Moskovan ja Pietarin jälkeen venäläisen baletin kolmas keskus. Vahvan tradition syntyyn vaikutti osaltaan se, että Marinskin teatteri oli sodan aikana evakuoitu Permiin. Myös kokeilevan tanssitaiteen alalla Perm kuuluu eturiviin. Moskovassa paluumatkalla meillä oli tilaisuus seurata permiläisen balettimestari Jevgeni Panfilovin modernisoitua versiota Pähkinänsärkijästä, jossa mukana oli hänen kuuluisa ns. lihavien balettiryhmä. Heinäkuussa 2002 se – ja samalla koko Permin kulttuurielämä – koki pahan kolauksen kun Panfilov murhattiin omaan asuntoonsa.
Ylä-Kaman puunjalostusteollisuuden keskukseksi muodostettiin maailmansotien välisenä aikana Krasnovišersk. Nimi tulee Pohjois-Uralilta alkavasta ja Kamaan laskevasta Višerajoesta. Permistä katsottuna Krasnovišersk on jotakuinkin suoraan pohjoisessa ja noin 350 kilometrin päässä. Taitoimme tuon matkan 21. päivänä toukokuuta Permin lääninmuseon pikkubussilla professori Georgi Tšaginin toimiessa matkanjohtajana. Jos vuoden 2002 kevät oli Uralilla myöhäinen ja kolea, niin tätä vielä erityisesti konkretisoi kohteemme pohjoisuus. Krasnovišerskin lähettyvillä koivut olivat vasta tulossa hiirenkorville, maa oli harmaanruskea, metsien varjoisissa painanteissa oli vielä lunta, ja Višera tulvi yli äyräidensä.
Krasnovišerskin
piirin eteläisimmästä kolkasta pohjoiskärkeen on
linnunteitse matkaa 240 km ja pinta-alaa on kaikkiaan 15 400
km2. Idässä Uralin korkeimmat huiput kohoavat
tällä kohtaa lähes puolentoista kilometrin korkeuteen.
Väkiluku on 30 000 ja tästä 2/3 tulee
Krasnovišerskin osalle. Noin 2 000 asukasta on
virallisesti tunnustettu repressioiden uhreiksi. Nykyisin piirissä
ei ole rangaistuslaitoksia, mutta aikanaan Krasnovišersk
rakennettiin vankityöllä. Se nousi, kuten sanotaan, ”luiden
päälle”. Kaupungin pystytystä johti Eduard
Berzin. Ennen omaa pidätystään hän ehti
komentaa myös Magadaniin lähetettyjä vankiarmeijoita.
Krasnovišerskin suurin tuotantolaitos on 1 500 henkeä työllistävä paperikombinaatti. Sen koneet ovat saksalaista tekoa ja peräisin vuodelta 1929. Vaikka ne ovat loppuun kuluneet, pystytään niillä yhä tuottamaan yllättävän korkeatasoista paperia. 1990-luvun alkuun saakka metsäsektori oli piirin tuotantoelämän selkärankana. Sen jälkeen tuli romahdus. Piiripäällikkö Vladislav Polkovnikovin mukaan metsäsektori on nyt käytännössä kuollut, ”joskin hautajaiset ovat vielä pitämättä”. Nykyiset hakkuuvolyymit jäävät noin neljännekseen vuotta 1990 edeltäneistä. Puunhankinnan supistuttua metsurikylät ajautuivat taloudelliseen ja moraaliseen ahdinkoon. Polkovnikovin luonnehdinnan mukaan ne ovat lähinnä ”sosiaalisia objekteja”. Toisin sanottuna työkykyistä väkeä niissä on vähän ja juoppous rehottaa.
Piirin pelastivat 1990-luvulla öljy ja timantit. Näiden alojen yritykset eivät kuitenkaan ole olleet halukkaita värväämään entisiä metsätyöläisiä, vaan tuovat mieluummin tarvitsemansa työvoiman ulkoa. Siksi uudet tuotantosektorit eivät juuri tuoneet helpotusta metsurikylien asukkaille. Öljyn ja timanttien vuoksi piiri kokonaisuutena saa muuttovoittoa. Väkiluku on kuitenkin viime vuosina pysynyt lähes vakiona, sillä kuolleita on enemmän kuin syntyneitä.
Timantteja kaivetaan ruoppausmenetelmällä ja ne erotellaan maa-aineksesta huuhtomalla. Tuotantomäärä on salaisuus, ja kysymykseen, jota en edes esittänyt, Polkovnikov sanoi vakiovastauksensa olevan ”ämpärillinen timantteja vuodessa”. Timanttifirma Uralalmaz on piirille merkittävä myös sikäli, että se on ottanut siipiensä suojaan muutamia sovhooseja. Ne toimivat aputalouksina, joiden vastuulla on osa timantinkaivajien elintarvikehuollosta. Ankarista luonnonoloista kertoo se, että maatalouskäytössä piirin pinta-alasta on vain kolmisen prosenttia.
Nykyaikaisia kerrostaloja ei Krasnovišerskissä juuri ole. Katukuvaa dominoivat sotien välisen ajan ja 1940-luvun kaksikerroksiset hirsiparakit. Julkisista rakennuksista erottuu joskus 1950-luvun alkupuolella Višeran rannalle valmistunut kulttuuripalatsi. Pääsisäänkäynnin pylväikköineen se edustaa tyypillistä stalinistista uusklassismia. Juhlasalin erikoisuutena ovat katonrajaan maalatut suuret kansallispukuiset naishahmot, joista kukin symboloi yhtä Neuvostoliiton osatasavaltaa. Kun palatsi valmistui aikana, jolloin Karjalais-suomalaista neuvostotasavaltaa ei vielä oltu alennettu statukseltaan Karjalan autonomiseksi tasavallaksi, näitä hahmoja on 16.
Vaikka Krasnovišerskin piirissä asuu monien eri kansallisuuksien edustajia, kokonaisuus on venäläinen. Lähes 95 % väestöstä on itäslaaveja (venäläisiä, ukrainalaisia ja valkovenäläisiä) ja venäjänkielisen väestön osuus on tätäkin korkeampi. Arkeologisten löydösten nojalla on päätelty, että nykyisen Krasnovišerskin seudut olivat muinaiskomien ja -mansien heimoyhteisöjen välistä raja-aluetta. Mansit ovat Uralin länsirinteiltä jo aikoja sitten kadonneet, mutta komilaisesta menneisyydestä on vielä muistuttamassa muutama komipermjakkilainen kylä Jazavajoen latvoilla noin 60 kilometriä piirikeskuksesta kaakkoon. Niitä on siellä jäljellä tusinan verran, suurin osa on Krasnovišerskin piirissä – pari perimmäistä kylää kuitenkin jää Solikamskin piirin puolelle. Seudun syrjäisyyden lisäksi jazvalaisten eristyneisyyttä on lisännyt sekin, että he ovat uskonnolliselta taustaltaan enimmäkseen vanhauskoisia.
Kielentutkija Vasili Lytkin arvioi Jazvan seudulla olleen 1950-luvun alussa noin 3 600 komin puhujaa. Hänen tutkimusmatkojensa jälkeen monet kylät autioituivat ja väestöä muutti metsätyökeskuksiin. Samalla kielenvaihto komista venäjään vilkastui. Jazvan komipermjakkien nykyisen määrän selvittämiseen ei väestönlaskentojen tiedoista ole apua. Eräs naispuolinen vanhemman polven asukas Antipinan kylästä on hahmotellut ryhmänsä kollektiivista identiteettiä seuraavaan tapaan (Tšagin 1993, s. 7): ”Nykyään me kirjoittaudumme venäläisiksi ja vieraille ihmisille kerromme olevamme venäläisiä. Mutta emme me ole venäläisiä emmekä komipermjakkejakaan. Meillä on oma permjakin kielemme ja me pidämme itseämme permjakkeina.” Tämä luonnehdinta selittää sen, että miksi vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan koko Krasnovišerskin piirissä oli vain pari sataa komipermjakkia. Georgi Tšagin, joka viime vuosikymmeninä on tiiviisti tutkinut tätä ryhmää, arvioi sen nykyiseksi kooksi vajaat 2 000. Monet näistä henkilöistä ovat kuitenkin jo kieleltään käytännössä venäläisiä.
Krasnovišerskin virkamiesten asenne Jazvan komipermjakkeihin ja heidän keskuudessaan virinneisiin kulttuuripyrkimyksiin näyttää positiiviselta. Piiripäällikkö Polkovnikov ja kulttuuritoimen johtaja Nina Kravtšuk pohdiskelivat, että on kaikki syyt tukea kansallisen kulttuurin vaalimista koskevia aloitteita niin kauan kuin niitä kumpuaa ryhmän omasta keskuudesta. Toisaalta on sanottava, että jazvalaiset ovat hallinnon kannalta helppo ryhmä: se on pieni, sen erityistarpeet ovat vähäiset ja se on jo nyt pitkälle sulautunut valtaväestöön. Perimmiltäänhän kysymys on siitä, että Jazvan komipermjakeille annetaan mahdollisuus laulaa joutsenlaulunsa arvokkaalla tavalla. Viranomaisille heistä ei suuria kuluja koidu.
Jazvalaisten sovhoosi toimittaa elintarvikkeita timantinkaivajille. Nykyoloissa tällainen aputalouden asema on merkittävä etu, joka auttaa säilyttämään kylien elinvoimaisuutta. Tässä mielessä jazvalaiset ovat selvinneet neuvostovallan romahdusta seuranneesta maatalouden taantumasta suhteellisen hyvin.
Kaikesta venäläistymisestä huolimatta 1990-luku toi Jazvankin kyliin kansallisten perinteiden virkistämispyrkimyksiä. Ehkä näkyvin ilmentymä tästä on kyläjuhlan Sartšik tulos vaetys (Västäräkki tuo kevään) elvyttäminen. Paikallisten asianharrastajien lisäksi Georgi Tšagin on tiiviisti osallistunut sen uudelleensynnytykseen ja modernisointiin. Vuodesta 1993 lähtien Sartšikia on vietetty Antipinan kylässä Pyhän Nikolain päivänä (22. toukokuuta) koko seudun yhteisenä juhlana. Alun perin sen vietto on liittynyt vuodentulon odotuksiin: luettiin loitsuja ja rukoiltiin hyvän sadon saamiseksi.
Komipermjakeillekin västäräkki on kevään airut. Vitsaillaan, että se saapuessaan murskaa koivellaan joen jääpeitteen. Juhlamenoihin kuuluu erilaisia västäräkin hyvittelytemppuja; sen kestittämiseksi esimerkiksi kaadetaan maahan tilkkanen olutta. Västäräkin käyttäytyminen puolestaan antaa vihjeitä odotettavissa olevasta sadosta: jos se lentelee korkealla, pellavat kasvavat pitkiksi, jos taas matalalla, ne jäävät lyhyiksi.
Vuoden
2002 Sartšik oli eräänlainen merkkipaalu: se
oli järjestyksessä kymmenes uusimuotoinen yleisjazvalainen
juhla. Sen järjestelyjä tuki piirin kulttuuritoimi. Yhdessä
krasnovišerskiläisten kulttuurivirkailijoiden kanssa
matkasimme 22. toukokuuta jazvalaisten luo. Ohjelman pääkohtina
olivat kotiseutumuseon avajaiset Paršakovan kylän
koululla, saman koulun tiloissa järjestetty
”tieteellis-käytännöllinen” konferenssi ja
ulkoilmajuhla viereisessä Antipinan kylässä. Ennen
Paršakovan koululle saapumista pysähdyttiin kuitenkin
kahdesti. Ensimmäinen niistä oli Verh-Jazvan kylässä,
jossa asetettiin kukkia Vasili Lytkinin muistolaatan viereen. Sama
toistui myös Paršakovassa, jossa erään vanhan
suurehkon talon seinään on kiinnitetty Arvid
Genetzin muistolaatta. Arvellaan, että vuoden 1889
tutkimusmatkallaan dosentti Genetz ja ylioppilas Severi Nyman
asustelivat muutaman viikon nimenomaan tässä talossa.
Syrjäseutuun nähden Paršakovan koulun ulkoiset puitteet ovat hyvät: opinahjo on uudehko, kaksikerroksinen ja kivirakenteinen. Tieteellistä kokousta siellä ei ollut aikaisemmin pidetty, kuten ei Jazvan rantaseuduilla yleensäkään. Georgi Tšagin oli järjestänyt konferenssin ohjelman siten, että ensimmäisenä esiintyivät jazvalaiset itse, ja vasta sen jälkeen vieraat Permistä, Moskovasta ja Helsingistä. Moraalisena kannustuksenakin oli varmasti oikein, että paikalliset voimat saivat etusijan. Gabriella Lallukan alustus käsitteli vieraiden kielten opetuksen uusia suuntauksia, oman alustukseni aiheena olivat suomalaisten tutkijoiden 1800-luvulla tekemät matkat komien pariin.[2]
Paikallisista puheenvuoroista merkittävimmän piti Paršakovan koulun johtajaopettaja Anna Paršakova, kansallisten pyrkimysten avainhenkilö. Jazvan komipermjakeilla ei ole ollut mahdollisuutta oppia äidinkieltään koulussa, eivätkä kovin kaukana ole vieläkään ne ajat, jolloin oppilas saattoi löytää itsensä nurkasta erehdyttyään koulussa lausumaan kominkielisen sanan. Nykyisin komia luetaan Paršakovassa 5–7 luokilla yhden viikkotunnin varran. Seudun muiden koulujen opetusohjelmaan komin kieli ei kuulu. Anna Paršakova on sovittanut Kudymkarissa julkaistun komipermjakkilaisen aapisen jazvalaiseen kielimuotoon. Se saataneen lähiaikoina painoon, koska varat sen julkaisemiseen on jo myönnetty. Valmisteilla on myös venäläis–komijazvalainen sanakirja. Se kuitenkin on huomattavasti laajempi hanke, ja Paršakova totesi, että paikalliset voimat ja taidot eivät sen tekemiseen riitä.
Illalla olivat vuorossa juhlamenot Antipinan kylän vieressä olevalla niittykumpareella, jolta avautuu hieno näköala Jazvajoelle. Niitylle oli rakennettu avoin esiintymislava, ja asiaan kuului, että siellä roihusi myös muutamia nuotioita. Niistäkin huolimatta kehno sää pilasi juhlan. Lämpötila kitkutteli vaivoin nollan yläpuolella, alkoi tihuttaa vettä ja illan edetessä myös räntää. Ohjelma kuitenkin vedettiin urhoollisesti läpi, suureksi osaksi komin kielellä. Yleisön joukosta ei korviini kuitenkaan kantautunut montakaan kominkielistä repliikkiä. Esiintyjät olivat pääasiassa lähikylien folkloreryhmiä. Kaukaisimmat ohjelmansuorittajat olivat kuitenkin Permin Komin autonomisen piirikunnan Kotšovon piiristä saakka. Ajomatkaa tälle kymmenhenkiselle ryhmälle kertyi yhteen suuntaan yli 700 kilometriä, sillä suoran poikittaistien puuttuessa on pakko matkustaa läänin pääkaupungin kautta.
Yli puolenyön jatkuneiden illallisten jälkeen palasimme sakeassa räntäsateessa kotšovolaisten bussilla majapaikkanamme olleeseen Teplovka-nimiseen lasten kesäleiriin Krasnovišerskin liepeillä. Kello lähenteli kahta. Kotšovolaisten sitkeys ihmetytti: he olivat lähteneet kotoaan yön selkään saapuakseen seuraavana päivänä puolelta päivin Krasnovišerskiin, esiintyivät sitten illalla Sartšikissa, ja vielä juhlan jälkeenkin he jaksoivat laulaa loilottaa yöpaikassamme. Ehkäpä he tekivätkin sen kylmyyttä torjuakseen, rakennuksessa kun ei ollut lainkaan lämmitystä. Yölepo jäi niin heiltä kuin meiltäkin pariin aamupuolen tuntiin. Karuista oloista – vedensaantikin katkesi aamulla – kotšovolaisryhmä sitten lähti ajaa jyristämään autoreuhkallaan kohti kotikyläänsä, jonne he parhaassa tapauksessa saattoivat ennättää iltamyöhällä. Tästä kertyy kaksi vuorokautta – käytännössä yhtä soittoa ja ilman kunnon lepoa.
Kurjasta ilmasta huolimatta Sartšik joka tapauksessa saatiin vietettyä, tosin ilman sitä vapaamuotoista ilakointia nuotioiden äärellä, joka muulloin sääsuhteiden salliessa on jatkunut myöhään yöhön. Sartšikin uustraditio on jo siinä määrin vakiintunut, että sen tulevaisuuskin näyttää aika turvatulta. Mahdollisesti jatkossa joudutaan harkitsemaan juhlan siirtämistä kesemmäksi. Jazvan leveysasteilla kun takatalven riski on toukokuun lopullakin vielä suuri.
Toukokuun 23. päivä valkeni hyytävänä: yön aikana oli satanut nilkkaan ulottuvan lumikerroksen – kaunista mutta huolestuttavaa. Matkantekomme Tšerdyniin, 70 kilometrin päässä Krasnovišerskistä olevaan naapuripiirin keskukseen, sai siis talviset puitteet. Muhkeat jääpuikot koristivat tšerdyniläismökkien räystäitä. Voi mainita, että kylmää oli ollut myös 18. toukokuuta 1889, Arvid Genetzin ja Severi Nymanin sinne saapuessa: lunta oli sadellut pitkin päivää.
Majoituksen osalta Tšerdyn yllätti positiivisesti. Sen hotellia lämmitettiin, ja hanasta virtasi kuumaa vettä – ylellisyyksiä joita emme koko läänissä missään muualla kohdanneet. Muilla paikkakunnilla asuinhuoneissa värjöteltiin. Joskus oloja yritettiin kohentaa erilaisten radiaattorien avulla, mutta tulokset jäivät kehnoiksi.
Ennen vallankumousta Tšerdynin kihlakunta käsitti valtavan alueen, mm. suurimman osan nykyisestä Permin Komista. Krasnovišerskin piiri lohkaistiin omaksi yksikökseen vuonna 1941. Alueluovutuksista huolimatta Tšerdynin piiri on Permin läänin suurin. Pinta-alaltaan (20 900 km2) se on Israelin kokoinen. Asukkaita on 41 500, heistä vajaa neljännes piirikeskuksessa. Taloudellisesti Tšerdyn on paljon ahtaammalla kuin Krasnovišersk. Metsäsektori on täälläkin romahtanut, mutta sen jättämää aukkoa paikkaamaan ei toistaiseksi ole tullut korvaavaa tuotantoa. Öljy- ja timanttiesiintymiä etsitään, mutta mitään boomia näille aloille ei ole syntynyt. Piirin pohjoisosassa Nyrobin taajaman yläpuolella metsän hakkuita suorittavat paljolti sisäasiainministeriön hallinnoimat työleirit. Ne kuitenkin muodostavat oman paikallistaloudesta erillisen lohkonsa.
Tšerdynillä on takanaan rikas muinaisuus, joka monella tapaa heijastuu niin rakennetusta ympäristöstä kuin myös luonnonmaisemasta. Vanhat kivirakennukset, varsinkin lukuisat kirkot, huokuvat ränsistyneisyydestään huolimatta vanhan kihlakuntakaupungin arvokkuutta. Runsaat sata vuotta sitten kaupunkiin saapuessaan Dmitri Mamin-Sibirjak (1889, s. 83–84) kuvasi sen ylvästä maisemaa seuraavin vedoin:
Kaupungin talot ovat maalauksellisesti ahtautuneet Kolvan oikealle, korkealle, rannalle. Kaiken etualalla näyttäytyvät vanhat kirkot. Vaikutelma on jotensakin kremlin tapainen. Rantajyrkänteen juurella ovat esikaupungin talot, ja sieltä vie jyrkkä raitti vuorelle. Korkean kaupungin vastakohtana on laakea vasen ranta, joka hitaasti kohoten häipyy sinertävään kaukaisuuteen. Näköalaa riittää vaikka minne asti.
… Sisältä katsottuna kaupunki antaa yhtä hyvän vaikutelman kuin ulkoakin. Kadut ovat leveitä, ja kaikki rakennukset ojennuksessa, kuten kunnon kaupungissa kuuluukin. On sanottava, että pääarkkitehteina täällä, kuten venäläisissä kaupungeissa yleensäkin, ovat toimineet lukemattomat tulipalot – Tšerdyn on palanut viisi kertaa ja vanhoista rakennuksista vain kirkot ovat jäljellä.
… Ikuisen Rooman kaupungin tapaan Tšerdyn on rakennettu seitsemälle kukkulalle. Moskovalaiset asiakirjat käyttivät siitä nimeä ”Suur-Perm Tšerdyn” … Kolmelta suunnalta se jyrkkien rotkojen vuoksi oli täysin luoksepääsemätön ja vain sen länsilaitaa suojasi maavalli.
Tšerdynin historia ei kuitenkaan mahdu venäläisen ajan puitteisiin. Suur-Permin pääpaikkana se oli tärkeä keskus jo paljon ennen slaavien tuloa. Vaille riittäviä todisteita sen sijaan ovat jääneet ne väitteet, että se olisi ollut myös legendaarisen Bjarmian valtakeskus. Tällainen myytti joka tapauksessa on olemassa. Oltiinpa siitä mitä mieltä tahansa, Mamin-Sibirjak (1889, s. 81) luonnehtii mielestäni nasevasti muinaisen Tšerdynin maantieteellisiä vahvuuksia:
Vilkas solmukohta, jossa punoutuvat yhteen kolme Kaman, Višeran ja Kolvan tapaista jokea, ei voinut jäädä syrjään historian kulusta; varsinkin kun täältä kävivät yhteydet ylivetokannaksille, joilta päästiin Petšoralle ja Vienanjoelle, sekä myös joukko reittejä Kivivyölle [Kamennyi Pojas], kuten novgorodilaiset kutsuivat Uralvuoria. Nimenomaan täällä sijaitsi myyttinen Bjarmia, tuo Volgan Bolgarian ajan etuvartio ja kauttakulkupaikka. Suuri vesireitti kulki Kaspian merestä Volgaa ja Kamaa pitkin yhtyäkseen ylivetokannasten kautta pohjoisiin vesistöihin. Meidän mielestämme tämä vilkas reitti oli käytössä kauan ennen ”Varjagien maasta Kreikkaan” kulkenutta tietä, ja sen historiallinen merkitys päättyi jo ennen Venäjän historian alkua.
Suur-Permin mahdista ja turkiskaupan kukoistuksesta todistavat Tšerdynin seudulta löydetyt monet eksoottiset hopeaesineet: intialaiset, arabialaiset ja bysanttilaiset rahat, korut ja astiat. Toisaalta maaperän kätköistä on paljastunut runsaasti myös alueen omien käsityömestarien tuotteita, erityisesti eläinaiheisia pronssivaluja. Tämän ”Permin eläintyylin” huippukauden lasketaan sijoittuneen ajanlaskumme 6.–8. vuosisadoille. Nämä pienet pronssikorut ja toteemiesineet yhdessä ei-venäläisen paikannimistön kanssa muistuttavat seudun historian komilaisesta vaiheesta.
Pääosa
paikallismuseosta on sijoitettu jykevään kivirakennukseen,
jossa ennen vallankumousta toimi kihlakunnan zemstvon tyttölyseo.
Niin Permin kuin Tšerdyninkin viranomaiset ovat tiedostaneet
seudun historiallisen erikoisluonteen, ja luoneet menneisyyden
esittelylle tätä vastaavat puitteet. Syrjäisen
piirikeskukseen nähden Tšerdyn museo on poikkeuksellisen
suuri ja sen kokoelmat hyvin järjestetyt. Ne avaavat näköaloja
niin seudun esihistoriaan, kuin myös venäläiseen
kauteen. Jälkimmäisen osalta ilmeisesti tärkeimpinä
Tšerdynissä säilytettävinä kalleutena ovat
Mihail Nikititš Romanovin kahleet. Hänen vankikuopastaan
on tänne matkaa 50 kilometriä.
Stalinistisen terrorin synkkien pilvien roikkuessa intelligentsian yllä Tšerdyniin joutui tahtomattaan myös kirjailija Osip Mandelštam. Vainotulle runoilijalle kesän 1934 kokemus oli rankka. Hermojen reistaillessa pohjolan valkeat yöt muodostuivat painajaiseksi – Mandelštamille ne olivat ”verenpunaisia öitä” – jotka veivät hänen unenlahjansa viikkokausiksi ja vaativat sairaalahoitoa. Karkotustiehen kuitenkin tuli pian väliaikainen helpotus kun koettelemusten tie johti täältä ”rintamaille” Voronežiin.
Tarkimmista saatavilla olevista kartoista löytyy Tšerdynin piirin Tšusovskoe-järven pohjoispuolelta pieni sininen täplä, jolla ei ole yhteyksiä muihin vesistöihin. Se on keinotekoinen 750 metrin pituinen ja 350 metrin levyinen järvi, joka on syntynyt ydinräjäytysten tuloksena.
Luonnon alistaminen ihmisen palvelukseen oli eräs neuvostoideologian tarjoilemista teeseistä. Tämän ajattelun mukaisesti oli mm. tarpeen ”rationalisoida” tiettyjen pohjoisten jokien virtaussuuntia. Niinpä jo 1920-luvulta lähtien pohdittiin erilaisia vaihtoehtoja Kaman ja Volgan virtaamien lisäämiseksi kääntämällä sinne vettä pohjoisesta. Toisen maailmansodan jälkeen tekniikan nopea kehitys antoi näille kaavailuille lisää pontta, ja 1970-luvun alussa ne olivat niin pitkällä, että päätettiin ryhtyä käytännön tekoihin: Petšoran ja Kaman vesistöjä erottavaan vedenjakajaan leikattaisiin 65 kilometrin mittainen kanava. Sitä pitkin osa Petšoran vedestä suunnattaisiin Permin läänin taigalle muodostettaviin tekojärviin, jotta se niistä edelleen laskettaisiin Kamaan, Volgaan ja lopulta Kaspiaan. Nämä vesimassat tuottaisivat valtavat määrät lisää sähköenergiaa ja sallisivat viljelysmaiden tehokkaamman kastelun.
Kanava aiottiin tehdä räjäyttämällä; laskettiin, että se syntyy 250 ydinlatauksen voimin. Ensimmäinen räjäytys tehtiin maaliskuussa 1971. Kaikkiaan räjäytettiin kolme 15 kilotonnin latausta, eli karkeasti ottaen kaksi Hiroshimaa. Erona kuitenkin oli se, että taigan pamaukset tehtiin yli 100 metrin syvyydessä maan alla. Niiden tuloksena taivaalle lensi saastetta ja maahan syntyi soikea allas joka vähitellen täyttyi nimettömäksi järveksi. Hanke pysyi tämän jälkeen hengissä viitisen vuotta. Kokeiluja oli tarkoitus jatkaa kolmen 40 kilotonnin räjäytyksen voimin, kuilutkin niitä varten kaivettiin.
Lehtimies Mihail Lobanovin mielestä ensisijainen syy hankkeen keskeyttämiseen oli Moskovan huoli siitä, että radioaktiivinen pilvi saattaa levitä Neuvostoliiton rajojen ulkopuolelle – omasta väestä piitattiin vähemmän. Lisäksi huomattiin, että saastemäärät räjäytyspaikan välittömässä läheisyydessä olivat huomattavasti alun perin laskettua korkeammat. Lähiseutujen asukkailla oli jonkinlainen käsitys siitä mitä oli tekeillä, mutta viranomaiset vaikenivat kuin muuri. Muu Permin läänin väestö saattoi lähinnä vain arvailla mitä tarkoittivat ajoittaiset ilmoitukset, että radioaktiivinen säteily läänin pohjoisosassa on ”normaaleissa rajoissa”. Vaikka seutu on erittäin harvaan asuttu, Tšerdynin taigaan kohdistunut ydinisku on kyynisyydessään häkellyttävä. Nykyisten arvioiden mukaan tilanne palautuu jokseenkin normaaliksi noin sadan vuoden kuluttua.
Paluumatka Tšerdynistä Permiin tehtiin tavallisella vuorobussilla. Se sattui olemaan Mercedes-Benz, yksi niistä tuhansista käytetyistä ajoneuvoista, jotka viime vuosina ovat siirtyneet lännestä jatkamaan palvelustaan Venäjän teillä. Vaikka tämä Mersu oli jo jättänyt taakseen parhaat päivänsä, tarjosi se silti kelpo kyydin: moottorin puhti riitti reippaaseen nousuun korkeidenkin harjanteiden laelle, ja matkustamossa oli lämmintä ja tilavaa. Jos ei liikaa vilkuillut ulos, saattoi oikeastaan kuvitella olevansa tuhansia kilometrejä lännempänä, sillä tämän ajokin matkustajia opastettiin pelkästään saksankielisin tekstein. Niinpä siis saatoimme tavailla, että esimerkiksi ”Es ist untersagt während der Fahrt mit dem Busfarer zu sprechen.” Paljon vaatimattomampi olikin sitten seuraava bussi, jolla 26. toukokuuta taitoimme 200 kilometrin matkan Permistä Kudymkariin, Permin Komin pääkaupunkiin. Se oli ”Pazik”, hajoamaisillaan oleva reuhka, ahdas ja vetoinen. Kehno kulkuneuvo enteili sitä, että matkan päämääränä oli yksi Venäjän köyhimmistä alueista. Tunnelman piti vaisuna myös sää, joka välillä hieman kohennuttuaan oli taas surkea: paitsi että elohopea kohosi töin tuskin nollan yläpuolelle, sateetkaan eivät hellittäneet. Taivaalta tuli vaihtelevasti vettä ja räntää.
Kudymkarissa, kuten muuallakin Uralilla, vuoden 2002 toukokuun hyytävät sääolot eivät huolestuttaneet vain meitä. Kaupungin lähes kaikki perheet pitävät omaa kasvimaata. Taimille oli kyhätty erilaisia suojia, monet yrittivät varjella yksittäisiä taimia myös katkaistujen muovipullojen avulla. Levottomuutta aiheutti myös omenasadon kohtalo. Asuntojen ja työhuoneiden kylmyyden vuoksi vilustumissairaudet olivat lisääntyneet. Sanomalehdissä käytiin polemiikkia lämmityksestä, kuten Venäjällä on tapana. Kaupunginisät selittivät, että putkiston jo jäähdyttyä lämmön uusi kytkentä alkaisi tuntua asunnoissa vasta kolmen vuorokauden kuluttua – ja siihen mennessähän ilma saattaa jo lämmetä. Märkyyden vuoksi kumisaappaat tai ainakin kalossit olivat kaupungilla liikkuessa välttämättömät. Asfaltoidutkin pääväylät olivat siinä määrin loan peitossa, että muilla jalkineilla sinne ei ollut asiaa. Vaikka Kudymkar on 34 000 asukkaan keskus, se habitukseltaan kuitenkin on pikemminkin iso kylä kuin kaupunki.
Permin Komin autonominen piirikunta käsittää 32 900 km2:n alueen Permin läänin luoteiskulmassa. Eurooppalaisista valtioista esimerkiksi Albania ja Belgia ovat suunnilleen sen kokoisia. Piirikunta on kärsinyt vuosikymmeniä jatkuneesta väestökadosta. Vuoden 2002 alun väkiluku oli 148 000. Suomalais-ugrilaisittain Permin Komi on siitä poikkeuksellinen autonominen yksikkö, että sen nimikkokansallisuus muodostaa asukkaiden enemmistön. Vuoden 1989 väestönlaskennan mukaan komipermjakkien osuus oli 60 %, venäläisiä oli 36 %.
Jo maailmansotien välisenä aikana Permin Komille lankesi Permin läänin sisäisessä työnjaossa raaka-aineperiferian osa. Sen tärkein luonnonvara on puu, mutta jalostavaa teollisuutta ei sinne syntynyt. Puuraaka-aine kuljetettiin jatkokäsittelyyn piirikunnan ulkopuolelle. Liikenteellisesti Permin Komi jäi kehittymättömäksi pussinperäksi. Puutavaran kysynnän supistuessa 1990-luvulle tultaessa taloudellinen ahdinko iski erityisen ankarana. Kun vuotuinen hakkuupoistuma piirikunnan metsistä oli 1980-luvun alkupuoliskolla yli 4 milj. m3, niin 1990-luvun viimeisinä vuosina se oli enää 1 milj. m3:n luokkaa. Maatalous on kolhoosi- ja sovhoosipohjalla – ja suurissa vaikeuksissa. Karkeasti ottaen voidaan sanoa, että näiden yhteistalouksien viljan- ja maidontuotanto puolittui 1990-luvulla. Toisaalta tilastoista suurelta osin piiloon jäävän perheiden omatarvetuotannon merkitys on kasvanut.
Työttömyys ja perustuotantovaltaisuus kuuluvat tärkeimpiin tekijöihin, joiden vuoksi Permin Komi jää Venäjän federaation 89 hallinnollisen osan elintasovertailussa hännille. Vuoden 2001 viimeistä neljännestä koskevan laskelman mukaan Permin Komin asukkaan keskimääräisillä kuukausituloilla pystyi ostamaan tuotteet, joiden arvo oli 87 % ns. toimeentulominimistä. Luku oli federaation viidenneksi matalin. Permin läänin luku oli puolestaan 203 %, eli siellä keskimääräiset kuukausitulot riittivät kahteen toimeentulominimin sisältävään koriin. Tällä luvullaan se oli kärjestä laskettuna 14. sijalla.
Läänin ja piirikunnan välistä kuilua kuvaavat myös palkkatilastot. Kesäkuulle 2002 laskettu keskipalkka Permin läänissä oli 4 375 ruplaa, Permin Komissa 2 536 ruplaa. Autoistumisen suhteen ero on vielä jyrkempi: vuonna 2001 tuli 1 000 asukasta kohti läänissä 104 henkilöautoa, piirikunnan luku oli 31. Elintasoero huomioiden ei ole lainkaan kummallista, että Permin Komi on muuttotappioinen väestökatoalue. Lisärasitteena on vielä se, että vuodesta 1993 lähtien kuolleita on ollut enemmän kuin syntyneitä. Kuolleiden enemmyys on siellä korkeampi kuin Venäjällä yleensä. Esimerkiksi vuoden 2002 alkupuoliskolle laskettu syntyneisyysluku oli 12,0 ja kuolleisuusluku 21,5 ‰. Koko Venäjän vastaavat luvut olivat 9,6 ja 16,5 ‰, Permin läänissä ne olivat 10,7 ja 17,4 ‰. Yleisesti ottaen Permin Komin sosiodemografiset osoittimet heijastelevat koko Venäjälle ominaisia piirteitä. Köyhään periferiaan kasautunut kurjuus ja näköalattomuus sekä niiden myötä huolestuttavasti levinneet sairaudet kuitenkin kärjistävät täällä väestöllisiä ja sosiaalisia ongelmia aivan erityisesti. Tästä esimerkkinä on alkoholismi. Piirikunnan korkein lääkintäviranomainen kertoi kesällä 2002, että siihen sairastuneiden määrä on viimeksi kuluneiden kymmenen vuoden aikana yli kaksinkertaistunut.
Suurin osa Kudymkarin asukkaista on komipermjakkeja. Kadulla komin puhetta ei kuitenkaan paljoa kuule. Se on kotikieli, eikä usein sitäkään. Vuonna 1994 tehdyn pienoisväestönlaskennan mukaan kaupunkilaisiksi lasketuista komipermjakeista 39 % piti venäjää ensimmäisenä kielenään ja vain joka neljäs tähän kieleltään assimiloituneiden joukkoon kuuluvista ilmoitti osaavansa puhua komia toisena kielenään. Maaseudulla kieleltään venäläistyneiden osuus oli 13 %. Piirikunnan koulut ovat venäjänkielisiä, mutta osassa niistä komia luetaan yhtenä oppiaineena. Komipermjakkilaisista oppilaista arviolta noin neljännes opiskelee tällä tapaa oman kansallisuutensa kieltä. Tämä osuus on pysynyt 1990-luvulta lähtien jokseenkin vakaana. Pääkaupungin kouluissa komin kielen asema on marginaalinen: vuonna 2001 Kudymkarin koulujen lähes 5 000 oppilaasta 37 luki komia. Piirikunnan tärkein sanomalehti, Parma, julkaisee silloin tällöin komilaisen sivun; radio puhuu komia noin kymmenen minuuttia vuorokaudessa. Kudymkarissa toimiva teatteri tuo näyttämölle yleensä talvikautta kohti 7–8 näytelmää. Niistä yksi tai kaksi on kominkielisiä.
Vanhaan aikaan Uralin venäläisillä oli sananlasku ”Laiha on [komi]permjakki, mutta hänpä osaa kahta kieltä.” En tiedä miten entisiin aikoihin verrattuna on laihuuden tai lihavuuden laita, mutta sananlaskun teesi kaksikielisyydestä on nuorison suhteen muuttumassa hälyyttävää vauhtia paikkansapitämättömäksi.
Georgi Tšaginin linkkinä Permin Komissa oli Kudymkarin instituutin johtaja Anatoli Konšin. Käytännön järjestelymme hoituivat hänen kauttaan, majapaikkanammekin oli instituutin hallinnoima asunto. Siinä tavallisesti asuu niitä Udmurtian yliopiston opettajia, jotka käyvät pitämässä kursseja ja luentoja Kudymkarissa.
Kun kävin Permin Komissa 1990-luvun alussa, kaihoiltiin sinne korkeakoulua ja puhuttiin myös omien tutkijavoimien tarpeesta. Piirikunnan ulkopuolelle opiskelemaan lähteneistä nuorista reilusti yli puolet jäi sille tielleen. Permin pedagogiselle instituutille ja yliopistolle tehdyt ehdotukset haaraosaston perustamisesta Kudymkariin eivät olleet herättäneet vastakaikua. Syktyvkarin suunnalla tunnustelut saivat suopeamman vastaanoton, mutta hanke kaatui hankaliin kulkuyhteyksiin Komin tasavallan ja Permin Komin välillä.
Kolmanneksi
vaihtoehdoksi nousi yhteistyö Udmurtian yliopiston kanssa. Sitä
alkoivat ajaa – aluksi sammutetuin lyhdyin – eräät
kudymkarilaiset ja iževskiläiset yksityishenkilöt. He
katsoivat, että oli paras lähteä liikkeelle liikaa
huomiota herättämättä, koska Perm suhtautui uuden
korkeakoulun tai filiaalin perustamiseen nuivasti, ja Permin Komin
hallinto oli edelleen riippuvainen Permistä. Asian teki jollakin
tapaa arkaluontoiseksi sekin, että yhteistyökumppaniksi
kaavailtiin korkeakoulua Permin läänin ulkopuolelta.
Udmurtian yliopiston johdon tultua hankkeeseen mukaan ja solmittua vuonna 1994 yhteistyösopimuksen Permin Komin hallinnon kanssa asia eteni ripeästi. Ensimmäiset opiskelijat Kudymkarin profiililtaan lähinnä liiketaloudelliseen instituuttiin otettiin vuonna 1995, ja seuraavana vuonna se sai myös Moskovan virallisen vahvistuksen. Nykyisin opiskelijoita on 750, täyspäiväisiä heistä on 260. Instituutinjohtaja Konšinin mukaan opiskelijoiden lukuvuosimaksu on noin 10 000 ruplaa, 45 opiskelijaa on kuitenkin tästä maksusta vapautettu. Instituutin talous nojaa lukukausimaksuihin ja Venäjän federaation rahoitukseen. Permin Komin piirikunta vastaa instituuttirakennuksen ylläpidosta ja lämmityksestä. Opetusta annetaan sekä paikallisin voimin että iževskiläisten opettajien periodiopetuksena. Kudymkarin instituutin kanssa samassa rakennuksessa toimii myös pieni tieteellinen laitos, syktyvkarilaisen Komin tiedekeskuksen alainen Permin Komin yhteiskuntatieteiden osasto.
Esimerkiksi historian alalla tilanne oli kymmenkunta vuotta sitten vielä se, että koko piirikunnassa oli yksi väitellyt henkilö. Nyt historian ja yhteiskuntatietieteiden aloilta väitelleitä on puolisen tusinaa. Kaiken kaikkiaan edistys korkeimman opetuksen ja tieteen lohkoilla on tuntuva; ja mielenkiintoista tässä on, että se tukeutuu paljolti Udmurtiaan ja Komin tasavaltaan.
Kunnollisten liikenneyhteyksien puuttumisen vuoksi teollisuuden houkutteleminen Permin Komiin on ollut vaikeaa. Tästä syystä rautatie on kuulunut paikallishallinnon ajamien hankkeiden listalle piirikunnan koko olemassaolon ajan. Kuitenkin vasta 1990-luvulla tämä ajatus alkoi saada laajempaa kannatusta, kun Permin läänin aloitteesta ryhdyttiin selvittämään läänin ja sen lähialueiden rautatieliikenteen kehittämistarpeita. Tämän työn tuloksena syntyi ehdotus uuden yhteyden rakentamiseksi Permistä Arkangelin satamaan. Sen kokonaispituus olisi yli 1 200 km, ja se kulkisi Permin läänin, Permin Komin, Kirovin läänin, Komin tasavallan ja Arkangelin läänin alueilla. Ajatus sai innostuneen vastaanoton, ja vuosikymmenen puolivälissä sen toteuttamista varten perustettiin alueiden välinen yhtiö Belkomur (Beloje more–Komi–Ural). Siihen tulivat mukaan mm. Permin ja Arkangelin läänit sekä Komin tasavalta ja Permin Komi. Nämä osakkaat hallitsevat yli 80 % yhtiön osakkeista. Myös Moskova lupaili hankkeelle tukea. Lisäksi osakkaita ja rahoitusta on etsitty ulkomailta.
Tähän mennessä suunnittelu- ja rakennustöitä on tehty Belkomurin pohjoisella osuudella Komin tasavallan ja Arkangelin läänin rajaseudulla. Permin Komin päässä ei ole vielä tapahtunut käytännössä mitään; tällä eteläisellä osuudella töiden alkua ilmeisesti saadaan odottaa pitkään. Kesällä 2002 pidetyssä yhtiökokouksessa Belkomurin uusi pääjohtaja Valeri Nabatšikov nimittäin julisti, että rakennustöiden prioriteetteja muutetaan: ensin rakennetaan valmiiksi pohjoinen osuus, eikä sitäkään kyetä tekemään ilman että löytyy lisää investoijia, niin Venäjältä kuin sen ulkopuoleltakin. Rahoituksen aukko aiheutui mm. siitä, että liittovaltion budjetista luvattuja varoja ei ole tulossa. Nabatšikov myös teki selväksi, että vasta sen jälkeen kun pohjoinen osuus on valmis, ryhdytään etsimään varoja eteläistä varten. Junan vihellystä kudymkarilaiset joutuvat vielä pitkään odottelemaan.
Kun Permin Komin autonominen piirikunta vuonna 1925 muodostettiin, oli se laatuaan ensimmäinen tätä neuvostoautonomian tasoa edustava yksikkö. Autonomisia piirikuntia – tuolloin niitä kutsuttiin kansallisiksi piirikunniksi – perustettiin nimikkoyksiköiksi pienille, usein arktisille, kansoille jo olemassa olevien läänien ja aluepiirien sisälle. Kaunis ajatus oli, että suuri suojelija auttaa vähemmän kehittyneen alueen nousemaan jaloilleen. Koko neuvostoajan tämä hallinnollinen järjestely säilyi periaatteessa muuttumattomana.
Neuvostoliiton vetäessä jo viimeisiä henkäyksiään Venäjän kansallisuusalueilla laukkasi ketjureaktion tapaan ns. suvereniteettijulistusten paraati. Permin Komin piirikuntaneuvostokin päätti korottaa autonomian tasoa: lokakuussa 1990 se julisti Permin Komin autonomiseksi alueeksi, joka erikseen solmittavien sopimusten nojalla kuuluu Permin lääniin. Julistus ei kuitenkaan herättänyt myönteistä ulkoista vastakaikua: Venäjän hallitus käsitteli Permin Komia samaan tapaan kuin ennenkin, Perm puolestaan uhkasi taloussaarrolla. Keväällä 1991 piirikuntaneuvosto joutui perääntymään, se mitätöi lokakuisen julistuksensa. Laihaksi lohduksi tuli se, että Permin läänin toimeenpaneva komitea tunnusti kesällä 1991 ensi kertaa virallisesti piirikunnan taloudellisen jälkeenjääneisyyden ja sikäläisten metsävarojen riistokäytön. Komitea myös hahmotteli ohjelman Permin Komin kehittämiseksi.
Neuvostovallan romahdettua ensimmäiseksi Venäjän sisäisen aluehallinnon suhteita sääteleväksi asiakirjaksi tuli maaliskuun 1992 lopulla allekirjoitettu Venäjän liittosopimus. Sen mukana autonomisista piirikunnista tuli muodollisesti täysivaltaisia federaation jäseniä. Samalla kuitenkin synnytettiin hallinnollisesti sekava asetelma: nämä piirikunnat jäivät osiksi niiden aluepiirien ja läänien alueita, joihin ne olivat aikaisemminkin kuuluneet. Autonomisista piirikunnista tehtiin tavallaan itsenäisiä, mutta ne eivät silti päässeet kokonaan vanhoista alistussuhteistaan irti. Hankalimpia arvovaltakiistoja tästä kompetenssirajojen epäselvyydestä on aiheutunut Tjumenin läänissä, missä kysymys valtavien öljy- ja kaasuvarojen tuottamien tulojen jakamisesta hiertää Tjumenin suhteita lääniin kuuluviin kahteen rikkaaseen autonomiseen piirikuntaan, Hanti-Mansiaan ja Jamalin Nenetsiaan.
Permin Komin ja Permin läänin välisessä asetelmassa varakkaampi osapuoli on lääni. Kun piirikunta federaation jäsenenä ryhtyi asioimaan suoraan Moskovan kanssa ohi läänin väliportaan, tuli Perm entistä nihkeämmäksi rahoittamaan sen hankkeita. Lääninhallinnon mielestä piirikunta lypsää kahta lehmää: federaation budjetista tulevien tukiaisten lisäksi Permin Komi saa hyväkseen läänin panostukset mm. sen energiahuollon infrastruktuuriin ja tiestön ylläpitoon. 1990-luvun puolivälissä Permin läänin lakiasäätävän kokouksen puheenjohtaja Jevgeni Sapiro tilitti tyytymättömyytensä seuraavaan tapaan (Jest li buduštšeje, s. 30–31):
Vaikka se nojaakin perustuslakiin, piirikuntien asema on epänormaali. … Yhtäältä ollaan osa lääniä, toisaalta eletään omalla budjetilla. Kaikki on itsenäistä, mutta pääjärjettömyys on siinä, että pientä väestöä varten – kyseessä on kuin yksi Permin kaupunginosa, eikä edes suurin – luodaan kaikki liittovaltion hallintostruktuurit ikään kuin kyseessä olisi suuri federaation jäsen.
Piirikunnan ja läänin suhteita yritettiin 1990-luvulla useaan otteeseen järjestää sopimusten avulla. Osapuolten toimivallan rajat jäivät kuitenkin epäselviksi. Myös ne talouden kehityssuunnitelmat, joita Permin Komi teki yhdessä Moskovan kanssa, jäivät paperille. Suvereniteetti ei antanut toivottuja tuloksia. Vuoden 1999 valtakunnallisissa vaaleissa duumaan valittiin Permin Komin edustajaksi permiläinen liikemies Andrei Klimov. Kampanjansa aikana hän syytti kudymkarilaisia johtajia separatismista, ja vaati piirikunnan ja läänin täyttä sulauttamista toisiinsa. Klimovin voiton jälkeen myös Permin Komin kuvernööri Nikolai Polujanov joutui myöntämään, että piirikunta voisi taloudellisesti paremmin, jos se olisi osa Permin lääniä. Joulukuussa 2000 kuvernööriksi valittu Gennadi Saveljev, joka on Klimovin liittolainen, lanseerasi myös ajatusta Permin lääniin liittymisestä.
Vuoden 2000 kuluessa kävi yhä selvemmäksi, että Venäjän liittovaltiorakenteen heiluri oli liikkeellä keskittämistä kohti. Selvimpänä osoituksena tästä oli seitsemän federaatiopiirin muodostaminen. Samoihin aikoihin virisi taas keskustelu federaation jäsenmäärän vähentämisestä ja alueliitoksista. Ensimmäisinä sulautettavina kandidaatteina viitattiin tavallisesti autonomisiin piirikuntiin, erityisesti Permin Komiin ja Irkutskin läänissä olevaan Ust-Ordan Burjatian piirikuntaan. Normatiivinen perusta federaation jäsenten vähentämistä varten luotiin joulukuussa 2001; presidentti Putin allekirjoitti lain, jonka nojalla kaksi tai useampikin toisiinsa rajoittuva alue voi sulautua yhdeksi kokonaisuudeksi. Lain mukaan yhdistymisen edellytyksiin kuuluu, että kyseisten alueiden asukkaat hyväksyvät asian kansanäänestyksessä.
Alueliitos pilkahteli vuoden 2001 aikana ajoittain niin Permin läänin kuin Permin Kominkin julkisessa sanassa. Tämä liittyi usein kuvernööri Trutnevin ja Volgan federaatiopiiriä johtavan Sergei Kirijenkon lausuntoihin. Viimeksi mainittu ilmoitti kannattavansa yhdistämistä mutta samalla varovansa liikaa hoppua. Tässä vaiheessa kuitenkin kyse oli pikemminkin yksittäisistä maininnoista kuin kampanjoinnista.
Talvella 2002 Trutnev ryhtyi tositoimiin. Alueliitoksen ylätason poliittisten edellytysten selvittämiseksi hän teki sarjan tunnusteluja Venäjän presidentin hallinnossa ja myös Venäjän hallituksessa. Tämän jälkeen hän nosti asian myös julkisuuteen. Sen seurauksena eräs lehti jo maaliskuun alussa otsikoi ”Trutnev ja Kirijenko päättivät sulattaa Permin Komin piirikunnan Permin lääniin”. Trutnevin oman lausunnon mukaan (Mesto, s. 2):
Tulevaisuus on integraatiossa. Eristäytymiskurssi johtaa oman kansan köyhyyteen. … Kansan traditioita, kieltä ja kulttuuria ei kukaan loukkaa. Ne ovat täysin perusteettomia väitteitä. Tärkeää on, että luomme lain, joka osaltaan voisi olla mallina koko Venäjän federaatiolle. Nykyään integraatiojuna etenee, ja meidän on parasta varata paikka sen ensimmäisestä vaunusta, tai peräti veturista. On luotava puitteet ja hallittava prosessia.
Permin Komin kuvernööri Saveljevin reaktio ei ollut täysin johdonmukainen niihin kantoihin nähden, joita hän oli aikaisemmin edustanut. Kun hän nyt asettui vastustamaan alueiden yhdistämistä, joutui hän samalla selittämään, että oman vaalikampanjansa aikana hän olikin puhunut läänin ja piirikunnan tiiviimmästä yhteistyöstä, mutta ei niiden yhteenliittymisestä. Huhti-toukokuussa 2002 Saveljev ja Trutnev laskivat kiistansa lehtien palstoille. Saveljev pyrki osoittamaan, että hänen piirikuntansa taloudellinen hätä ei ole lähtöisin vuoden 1991 jälkeiseltä ajalta, jolloin Permin Komia on hallittu läänistä erillään, vaan että se on aikaisempaa perintöä kaudelta, jolloin Perm käsitteli piirikuntaa pelkkänä puutavaraperiferiana, eikä katsonut aiheelliseksi kehittää sen teollista infrastruktuuria. Saveljev myös muistutti, että monet Permin läänissä kotipaikkaa pitävät yritykset yhä edelleenkin toimivat Permin Komissa siirtomaaisännän tapaan. Hänen mukaansa esimerkiksi Lukoil-Perm on pumpunnut sieltä öljyä jo neljä vuotta, mutta Permiin rekisteröityneenä se ei maksa veroja paikallisbudjettiin, eikä se liioin vaivaudu kehittämään muuta kuin omaa tuotannollista infrastruktuuriaan.
Toukokuussa Saveljev ja piirikunnan lakiasäätävän kokouksen puheenjohtaja Valeri Vankov lähettivät presidentti Putinille vetoomuksen. Siinä valitettiin kuvernööri Trutnevin yksipuolista toimeliaisuutta ja Permin läänin tiedostusvälineiden tapaa käsitellä piirikunnan asioita. Permin Komin johtajat pyytävät kirjeessään Putinia tekemään Trutneville selväksi, että mutkikkaita poliittisia ja kansallisuussuhteiden kysymyksiä on käsiteltävä harkitusti ja hienotunteisesti.
Keväisen asemasodan rintamat liikahtivat kun Juri Trutnev kesäkuun alussa saapui kuvernöörikautensa ensimmäiselle vierailulle Permin Komiin. Hän toi mukanaan Venäjän hallitukselle laatimansa kirjeen, jossa tiettävästi ehdotetaan Permin läänin ja Permin Komin yhdistämistä koskevan selvitystyön aloittamista. Kirjeessä oli paikka myös Saveljevin allekirjoitusta varten. Lehtimiesten tiukatessa, aikooko hän laittaa siihen nimensä, Saveljev vastasi (Vam pismo):
Ensinnäkään en vielä edes tunne sen kirjeen tekstiä. Juri Petrovitš [Trutnev] ei ole vielä antanut sitä minulle. Toiseksi voin sanoa, että pöydälläni makaa tällä hetkellä 15 000 piirikunnan asukkaiden yhdistymistä vastustavaa allekirjoitusta. Lisäksi piirikunnan lääniin yhdistämistä vastaan puhuu myös suuri joukko piirikunnan lakiasäätävälle kokoukselle osoitettuja vetoomuksia. Minun on otettava ne huomioon.
Syyskuussa 2002 tätä kirjoittaessani tiedossani ei ole, saiko Trutnev kirjeeseensä kollegansa nimen. Se kuitenkin tiedetään, että Saveljev on joutunut perääntymään. Sitä vauhdittivat raskaan sarjan poliitikot. Permin Komissa nimittäin vierailivat 4. heinäkuuta Venäjän parlamentin ylähuoneen puheenjohtaja Sergei Mironov – valtakunnan kolmanneksi korkein viranomainen – ja Venäjän presidentin edustaja Volgan federaatiopiirissä Sergei Kirijenko. Lisäksi mukana oli kuvernööri Trutnev. Kun Saveljeville nähtävästi ei jätetty muita vaihtoehtoja kuin poliittinen itsemurha tai perääntyminen, vieraat suoriutuivat tehtävästään joutuisasti. Tunnin keskustelun jälkeen Saveljev ilmoitti suostuvansa yhdistämisneuvotteluihin. Samalla kaikki osapuolet ovat vakuutelleet, että edessä ovat pitkät selvitykset, eikä pikaisia siirtoja ole odotettavissa. Joka tapauksessa, kuten Neuvostoliiton viimeinen presidentti tapasi sanoa, protsess pošel (prosessi lähti käyntiin).
Permin Komi oli ensimmäinen Venäjälle muodostettu autonominen piirikunta. Sarkastiset kommentaattorit sanovat sillä nyt olevan myös hyvät mahdollisuudet siirtyä ensimmäisenä menneisyyteen. Piirikunnan asukkaiden reaktiot poliitikkojen tähänastisiin siirtoihin ovat sekavia, niistä paistaa välinpitämättömyyttä, alistumista, hämmennystä, sekä jonkin verran myös kiivailua puoleen ja toiseen. Lisäksi huhumylly jauhaa. Joillakin on käsitys, että 25 000 vastustavaa allekirjoitusta pysähdyttää yhdistämishankkeen. Toiset sanovat, että niitä pitää olla 50 000. Erilaisia versioita on liikkeellä myös siitä, mistä kaikki on lähtöisin. Yhdet väittävät tietävänsä, että aloite on lähtöisin presidentti Putinin esikunnasta, toiset taas katsovat, että kuvernööri Trutnev on lähtenyt tavoittelemaan itselleen lisää poliittisia kannuksia.
Kudymkarin intelligentsian keskuudessa vallitsee mielipide, että autonomia pitäisi säilyttää. Vaikka nykymuotoinen piirikunta ei ole pystynyt tekemään kovinkaan paljoa komipermjakkien itsetunnon kohottamiseksi ja kansallisen kulttuurin säilyttämiseksi, pelkona silti on, että autonomian purkaminen vaarantaa vähätkin saavutukset. Joidenkin sivistyneistön edustajien lausunnoista paistaa myös huoli omista työpaikoista. Kysellään, että jos Permin Komi menettää nykyisen statuksensa, olisiko uusi hallinto halukas ylläpitämään esimerkiksi ammattiteatteria, ja kuinka käy Kudimkarissa nyt annettavan korkeimman opetuksen. On myös syytä olettaa, että autonomian alasajo supistaisi merkittävästi virkakuntaa.
Laajemmat kansalaispiirit eivät ole läheskään yhtä vakuuttuneita autonomian tarpeellisuudesta kuin sivistyneistö. Myös välinpitämättömyys on tavallista. Kudymkarilaiset tutkijat arvioivat, että jos piirikunnan ja läänin yhdistämistä koskeva kansanäänestys pidettäisiin nyt heti, 60-80 % Permin Komin asukkaista äänestäisi yhdistämisen puolesta. Suurimmalle osalle asukkaista tärkeintä on se, miten he voisivat kohentaa elinolojaan. Kansalliset näkökohdat eivät ole etusijalla. Näin ollen yhdistämistä ajavien poliitikkojen lupaukset paremmasta elämästä yhdistetyssä läänissä synnyttävät äänestäjäkunnassa vastakaikua. Alueliitoksen kannattajien usein toistama argumentti on myös se, että piirikunnan virkakoneisto on paisunut ylettömiin mittoihin ja että yhdistämisen kautta tässäkin päästäisiin huomattaviin säästöihin, joilla asukkaiden leipää voitaisiin leventää. Vaikka kansallisuus näyttää yhdistymismielipiteiden kannalta toissijaiselta tekijältä, ei se silti ole merkityksetön. Vankinta kannatusta autonomian lopettaminen nimittäin saa sellaisilla paikkakunnilla, jotka ovat pääasiallisesti venäläisten asuttamia.
Toistaiseksi edes yhdistämisen pääarkkitehdeilla ei näytä olevan selkeää käsitystä siitä, mitä kaikkea piirikunnan lakkauttaminen toisi tullessaan – tai yksityiskohtaisempia kaavailuja ei ainakaan ole lausuttu julki. Jäisikö Permin Komin paikalle vain sen nykyiset kuusi piiriä, joita hallittaisiin samaan tapaan kuin läänin muitakin osia? Vai säilyisikö piirikunta niin, että se olisi Permin läänille alisteinen hallintoporras jotensakin samaan tapaan kuin neuvostoaikana? Vai järjestettäisiinkö sen hallinto jollekin kokonaan uudelle pohjalle? Tämä epätietoisuus heijastuu lehdistökeskusteluun, joka nyt on vellonut piirikunnassa tavallista vilkkaampana.
Yksi kudymkarilaisen sivistyneistön yleinen ajatussuunta näyttää jo keväästä 2002 lähtien olleen, että myönnytyksiä joudutaan pakostakin tekemään, koska Moskova on keskittämispolitiikan takana. Vaikka itsenäisyys Permiin nähden menisi, halutaan kuitenkin säilyttää autonominen piirikunta ja mahdollisimman monet sille kuuluneista oikeuksista. Esimerkiksi Udmurtian yliopiston filiaalin johtaja Anatoli Konšin edustaa tätä kantaa. Hänen mielestään Permin Komin tulee jatkossakin saada säilyttää paikkansa Venäjän kansanedustuslaitoksen molemmissa kamareissa ja voida osallistua tiettyihin liittovaltiotason hankkeisiin. Siinä tapauksessa, jos autonomia viedään, Permin Komin on radikaalimpien näkemysten mukaan paras Permin läänin asemesta hakeutua etnisesti läheisen Komin tasavallan suojiin. Esimerkiksi kirjailija Anna Istomina toteaa, että kielen ja kulttuurin säilyttämisen kannalta se olisi paras ratkaisu. Samaa on sanonut myös Venäjän duumassa Komin tasavaltaa edustava suomalais-ugrilaisen konsultaatiokomitean puheenjohtaja Valeri Markov. Itse asiassa tämä ajatus ei ole uusi: 1920-luvulla puuhattiin vakavasti hallinnollisten rajojen vetämistä niin, että komipermjakit olisi yhdistetty komisyrjäänien kanssa samaan autonomiseen yksikköön. Moskova kallistui kuitenkin kannalle, että komikansan päähaarat on parasta pitää toisistaan erillään. Mitään merkkejä tämän kannan muuttumisesta ei ole näkyvissä.
Pakkoliitoksesta varottelevissa kommenteissa viitataan myös mahdollisuuteen, että kansallisuussuhteet voivat tulehtua laajemminkin. Mitä Permin Komin likvidoinnista ajateltaisiin Komin tasavallassa tai Udmurtiassa? Eivätkö ne kokisi omaa asemaansa uhatuksi? Entä miten reagoisi laajempi suomalais-ugrilainen yhteisö? Tällaiset kysymykset osoittavat, että etnisesti tietoisen väestönosan on hankalaa hahmottaa, miten kansallisuuspolitiikka voitaisiin harjoittaa muuten kuin alueellisen autonomian välityksellä. Kun neuvostovalta 1920-luvulta lähtien ankkuroi vähemmistöidentiteetit tiettyihin rajattuihin alueisiin, keskittäen samalla niihin etnisten vähemmistöjen kulttuurisen tuen, se teki kauaskantoisen ajattelutapoja muokanneen ratkaisun.
Useimmat alueliitoksen puuhamiehet keskittyvät argumentaatiossaan pelkkiin taloudellisiin näkökohtiin. Tärkeimpänä porkkananaan he tarjoavat piirikunnan asukkaille lupauksia Permin Komin ja Permin läänin välisen elintasokuilun kaventamisesta. Jotkut kuitenkin tuntuvat ainakin julistusten tasolla olevan perillä siitä, että pelissä on myös merkittäviä ei-taloudellisia arvoja. Yksi tällaisista poliitikoista on Sergei Kirijenko. Heinäkuisella taivuttelumatkallaan Kudymkariin hän vakuutti tätä seuraavaan tapaan (Dan start):
Meidän on yhdistettävä taloudet, jotta talouskehitys olisi yhtä tehokasta kaikkialla – ja tämä todella onkin neuvottelujen aiheena. Taloudellisesta yhdistymisestä puhuttaessa ei kuitenkaan saa unohtaa tärkeää seikkaa: kulttuurin, rikkaiden traditioiden ja etnososiaalisen politiikan suhteen on välttämätöntä säilyttää ehdoton autonomia. Tällä lohkolla ei saa yhdistää mitään. Venäjä on vahva vain silloin, jos säilytämme ja varjelemme jokaisen kansan ja jokaisen kulttuurin. Pitää löytää keinot joiden avulla me, samalla kun lujitamme ja yhdistämme talouksia, säilytämme kulttuurien täyden itsenäisyyden ja omaperäisyyden.
Kirijenkolla itselläänkään tuskin voi olla selvää kuvaa siitä, miten komipermjakkien kansalliset kulttuuritarpeet tulevaisuudessa hoidettaisiin. Jos piirikunta lopetetaan, ratkaisuja todennäköisimmin yritetään hakea ekstraterritoriaalisen kulttuuriautonomian suunnalta. Sitä koskeva valtakunnallinen laki on ollut voimassa jo vuodesta 1996 ja käytännön kansallisuuspolitiikan toimintoja on yritetty enenevästi kanavoida kulkemaan sen kautta. Tulokset ovat kuitenkin jääneet vaatimattomiksi. Kansalaisyhteiskunnan kehittymättömyyden vuoksi järjestelmä, jonka pitäisi nojata yhtäältä vapaaseen kansalaisjärjestötoimintaan ja toisaalta järjestöjen ja viranomaisten aitoon yhteistyöhön, ei toimi. Juuri tämä lieneekin pääsyynä siihen, miksi komipermjakkien sivistyneistö pitää piirikunnan säilyttämistä välttämättömänä; sen keskuudessa vallitsevien näkemysten mukaan alueellinen autonomia antaa nykyoloissa eniten suojaa kansalliselle kulttuurille.
Asetelma, jossa yhden federaation jäsenen alueella on toinen periaatteessa yhtäläiset oikeudet omaava federaation jäsen, on kieltämättä erikoinen. Hallinnon selkeyttämisen kannalta tämän matrjoška-systeemin purkuyritykset ovat perusteltuja. Samalla kuitenkin vaikuttaa siltä, että kyse on myös laajakantoisemmasta keskittämishankkeesta, johon kuuluu taloudellisesti heikkojen alueiden saattaminen vahvempien yhteyteen. Tällä tavoin liittovaltion subventioiden varassa olevat federaation jäsenet saataisiin, kuten sanotaan, lakaistua maton alle. Kun Moskovan tukiaiset käsittävät 75 % Permin Komin budjetista, on piirikunta joutunut siihen joukkoon, jonka olemassaolo on ensimmäisenä vaakalaudalla.
Uralin alueiden työnjaossa Permin Komille lankesi jo varhain puutavaraperiferian osa. Aika-ajoin Perm ja Moskova ovat antaneet lupauksia sen tuotannollisen infrastruktuurin kehittämisestä, mutta enimmäkseen ne ovat jääneet lunastamatta. Oltiinpa alueliitoksesta mitä mieltä tahansa, piirikunnan taloudellinen ahdinko on niin paha, että sen asukkaiden elinolojen lähentämisessä läänin yleiseen tasoon toivoisi päästävän sanoista tekoihin. Seuraava toive sitten on, että komipermjakkien kielen ja kulttuurin elinmahdollisuudet eivät hallintoreformien myötä heikentyisi.
Abašev, Vladimir. Perm kak tekst. Perm: Izd-vo Permskogo universiteta, 2000.
”Blesk i ništšeta regionov,” Trud, 7. helmikuuta 2002.
”Dan start peregovornomu protsessu po obedeneniju Komi-Permjatskogo avtonomnogo okruga i Permskoi oblasti” <http://www.finugor.komiinform.ru/news/archiv/index.html?date=20020704>.
EastWest Institute. Russian Regional Report. Perm profile <http://www.iews.org/rrrabout.nsf/pages/governors+page>.
Eronen, Jarmo. ”Venäläinen ja suomalainen periferia: Permin Komin ja Kainuun aluetaloudellista vertailua,” Idäntalouksien katsauksia, 1993, no. 9.
”Gde v Rossii žit horošo,” Rossijskaja gazeta, 28. elokuuta 2002.
”Jest li buduštšeje u dogovornogo protsessa subjektov Federatsii s tsentrom,” Rossijskaja Federatsija, 1996, no. 11.
Klošihin, Aleksei. ”Prikam’e mezhdunarodnoe,” Permskie novosti, 24. toukokuuta 2002.
Lallukka, Seppo. Komipermjakit – perämaan kansa. Syrjäytyminen, sulautuminen ja postkommunistinen murros. Helsinki: Venäjän ja Itä-Euroopan instituutti, 1995.
Lallukka, Seppo. ”Below the Republican Level: Political Origins and Social Sattus of the Literary Komi-Permiak Language.” Teoksessa J. A. Dunn (toim.), Language and Society in Post-Communist Europe. Houndmills: Macmillan, 1999.
Lallukka, Seppo ja Nikitina, Ludmila. ”Continuing with Perm’, Turning to Syktyvkar, or Standing on One’s Own? The Debate about the Status of the Komi-Permiak Autonomous Okrug.” Nationalities Papers, vol. 29 (2001), no. 1.
Lehtonen, Pekka. ”Komipermjakit toivovat Suomelta talousyhteistyötä,” KU – Viikkolehti, 28. elokuuta 1998.
Lobanov, Mihail. ”Kak v permskoi ’Taige’ spriatali dve Hirosimy.” Rossijskaja gazeta, 28. helmikuuta 1998.
”Mesto v pervom vagone,” Zvezda, 30. huhtikuuta 2002.
Regiony Rossii. Moskova: Goskomstat, 1998.
Sibirjak [Mamin-Sibirjak], D. ”Staraja Perm. Putevye otšerki,” Vestnik Jevropy, nide 4, heinäkuu 1889.
The Territories of the Russian Federation. Lontoo: Europa Publications, 1999.
Tšagin, G. N. Jazvinskie permjaki. Istorija i traditsii. Perm: Permski oblastnoi tvortšeski tsentr, 1993.
Tšagin, G. N. Komi-Jazvinskie permjaki – drevni narod severnogo Urala. Krasnovišersk: Otdel kultury Krasnovišerskogo raiona, 2002.
”Vam pismo. Kak Juri Trutnev v Komi okrug potštu vozil,” Parma-Novosti, 14.-20. heinäkuuta 2002.
Väistö, Pentti. ”Siellä missä Arvid Genetziä luultiin antikristukseksi, ja meitä kohdeltiin kuin jääkiekon maailmanmestareita,” Kajalainen, 2. heinäkuuta 1995.
[1] Tämän katsauksen kirjoittamisen jälkeen toteutettiin vuonna 2005 alueliitos, jossa Permin Komin autonominen piirikunta sulautettiin Permin lääniin. Muodostettu uusi hallinnollinen alue sai nimen Permin aluepiiri (Permski krai). Kun Permin Komin juridinen status järjestelyn seurauksena aleni, määrite ”autonominen” poistettiin sen nimestä.
[2] Paršakovan konferenssin aineistosta on laadittu julkaisu Komi-jazvintsy i istoriko-kulturnoje nasledije Prikamja. Perm: Permski gosudarsvennyi universitet, 2002.
Napsauta kuvaketta päästäksesi isoon kuvaan. Kuviin liittyvät selostukset ovat alempana.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Kuva 1. Krasnovišersk, ilmoituksia piirin kulttuuritapahtumista; vasemmanpuolinen ilmoitus kutsuu Antipinan kylän Sartšik-juhlaan.
Kuva 2. Krasnovišersk, tulviva Višerajoki.
Kuva 3. Krasnovišerskin kulttuuritalo.
Kuva 4. Kukttuuritalon seinämaalauksia.
Kuva 5. Arvid Genetzin muistolaatta Paršakovassa.
Kuva 6. Paršakovan koululla pidetyn seminaarin puhemiehistö.
Kuva 7. Seminaarin yleisöä.
Kuva 8. Antipinan kylän Sartšik-juhlasta.
Kuva 9. Kudymkarin teatterin ilmoitus.
Kuva 10. Permin Komin kotiseutumuseossa, museonjohtaja Jelena Dudina (vas.), Gabriella Lallukka, Georgi Tšagin.
Kuva 11. Kudymkar, majapaikkana ollut kerrostalo.
Kuva 12. Kudymkar, näkymä majapaikan pervekkeelta.
Kuva 13. Perm, Jelena Smorgunovaa (vas.) saatetaan Moskovan junalle.
Kuva 14. Perm, Gabriella Lallukka Ordžonikidzenkadulla, taustalla näkyy Permin päämoskeija.
|
|
|
