Seppo Lallukka

TATAARIT, KAZAN JA MOSKOVA

Mennyttä ja nykyistä Keski-Volgalta






Moni-ilmeinen Kazan

Baumaninkatu Kazanin keskustassa on piirtynyt muistiini monin kuvin. Tuoreimpiin niistä kuuluu keskipäivän tuokio kesäkuulta 2004 – viidenneltä käynniltäni Tatarstanissa. Bongaan kameraani musiikkitaivaan megatähdet Mstislav Rostropovitšin ja Galina Višnevskajan ihailemassa Kazanin suuren pojan Fjodor Šaljapinin patsasta. Vieressä katusoittajat aloittelevat konserttiaan – inkamuusikko ja häntä meluisasti säestävä venäläisyhtye lennättävät ilmoihin El Condor Pasan sävelet. Olutteltat ja -terassit, Tšaj jorty, McDonald’s sekä muut ravitsemuspisteet houkuttelevat vilkkaan kadun kirjavaa kulkijakuntaa tataarilaisten, venäläisten, länsieurooppalais-amerikkalaisten ja Kaukoidän makujen pariin. Nämä tuokiokuvat musiikin ja makujen maailmasta ilmentävät osaltaan Kazanin monimuotoisuutta. Ne myös konkretisoivat muodonmuutoksen menneiden vuosikymmenien kauhtuneesta harmaudesta viihtyisäksi jalankulkuväyläksi ja kaupunkilaisten kohtauspaikaksi. Kontrasti on jyrkkä siihen jokseenkin valjuun katukuvaan nähden, joka painui mieleeni vuonna 1986 ensimmäistä kertaan Kazanissa ollessani.



Rostropovitš ja Višnevskaja Baumaninkadulla



Näkymä Tatarstan -hotellista Puškininkadun yli Baumanikadun suulle



Käynti Kazanin kremliin Kremljovskaja -kadulta (ent. Leninkatu)

Ei ole sattuma, että uusiutuneen Baumaninkadun rekvisiittaan kuuluvat Katariina II:n vaunut – tai tarkemmin ottaen niiden jäljitelmä, joka samalla palvelee lasten leikkipaikkana. Tataarien ja Kazanin kannalta Katariina oli merkittävä hallitsija, koska hänen aikanaan vähemmistökansojen kohtelu parani. Kazanissa vuonna 1767 käydessään keisarinna antoi luvan rakentaa sinne kaksi moskeijaa, ja muutamaa vuotta myöhemmin seurasi – valistusajan oppien hengessä – uskonnollisen suvaitsevuuden julistus. Vaikka Kazan oli tuolloin jo reilut pari vuosisataa ollut osa Venäjää, ei se silti vieläkään ollut valtakunnan tavallinen osa, vaan venäläisille etnisesti vieraan idän portti, joka omalla tavallaan oli yhä raja-aluetta. Tämä heijastui Katariinan Kazanin ”Aasiasta” Voltairelle lähettämään kirjeeseenkin, jossa hän päivittelee niitä ongelmia, joita aiheutuu itäisten kansojen suhdetta Venäjään määriteltäessä:

Mainitsin ennalta, että tulette saamaan kirjeen jostakin kaukaa Aasian perukoilta – nyt toteutan sen lupaukseni. … Olen siis lopultakin Aasiassa, jonka halusin nähdä omin silmin. Tässä kaupungissa asuu kahdenkymmenen eri kansan edustajia, jotka ovat kaikki erilaisia. Mutta meidän on räätälöitävä asu, joka tyydyttää kaikkia. Saattaa löytyä paljon yleisiä periaatteita, mutta entäpä yksityiskohdat? Ja millaisia yksityiskohtia! Voisipa melkein sanoa, että on luotava, yhdenmukaistettava ja säilytettävät lähes kokonainen maailma.”1

Venäläisten identiteettiä määritteleviin historiallisiin elementteihin ovat kuuluneet heidän suhteensa yhtäältä Länsi-Eurooppaan ja toisaalta Aasiaan. Ne ovat muodostuneet kiinnekohdiksi, joita vasten he ovat itseään peilanneet. Vuosisatojen ajan tataarit merkitsivät venäläisille ”Aasiaa”. Myöhäiskeskiajan balladit kuvaavat tataarit vihollisiksi, joita vastaan venäläiset/slaavit joutuivat alati kamppailemaan, ja 18. vuosisadan historioitsijat loivat kaanikuntien kaudesta kuvan Venäjän keskiajan taitekohtana. Heidän mukaansa Moskova karisti vieraan ylivallan harteiltaan kulttuurisen ylivoimaisuutensa ansiosta. Tämän katsantotavan loogisena jatkeena oli se, että 1500-luvulla tapahtunut Kazanin ja muiden kaanikuntien kukistaminen nähtiin oikeutettuna hyvityksenä koetusta orjuutuksesta. Ainakin venäläisen valtaeliitin mielikuvissa itäinen periferia ja sen toisheimoiset asukkaat pysyivät vieraina siitäkin syystä, että valtakunnan pääkaupunki siirtyi niistä loitommalle, Moskovasta Pietariin.

Tataarien ”toiseutta” korosti varsinkin uskonto, sillä venäläisten lähetystyön tulokset olivat jääneet laihoiksi: 18. vuosisadan päättyessä vain alle viidennes tataareista oli saatu luopumaan islamin opista. Lisäksi kristinuskon omaksuminen jäi usein pinnalliseksi, ja monet nimellisistä käännynnäisistä pyrkivät ennen pitkää takaisin islamin helmaan. Kaikesta tästä johtuen tataareista muodostunut kielteinen kuva iskostui kansanperinteeseen – osoituksena ovat lukuisat tataarit epäedulliseen valoon asettavat sananparret. Esimerkiksi niistä käy vaikkapa sanonta ”Vielä tataariakin huonompi on kutsumaton vieras.” Usein tataarista tehtiin myös se mörkö, jolla lapsia peloteltiin. Kuitenkin Venäjän laajenemispyrkimysten Kaukasuksella kohtaama ankara vastarinta alkoi 1800-luvun mittaan vetää venäläistä identiteettiä muokkaavien vaikuttajien huomiota toisaalle. Imperiumin oma ”Orinetti/Aasia” siirtyikin nyt Kaukasukselle ja Keski-Aasiaan, ja venäläisten silmissä sikäläiset kansat kohosivat tataareja vielä korostetummiksi ”toiseuden” perikuviksi.

Nyky-Venäjällä asuu kaikkiaan 5,6 miljoonaa tataaria, eli he ovat venäläisten jälkeen valtakunnan toiseksi suurin kansallisuusryhmä. Tataarit ovat kuitenkin pirstoutuneet eri puolille maata. Nimikkotasavallassaan, Tatarstanissa (elokuun 1990 suvereniteettijulistukseen saakka tasavallan nimi oli Tatarian autonominen sosialistinen neuvostotasavalta, ASNT), heidän määränsä jäänee yhä alle 2 miljoonan. Näiden ns. kazanintataarien osuus on tuskin enempää kuin kolmannes koko kansasta, mutta silti he muodostavat sen kokoavan ytimen, ja Kazan on vanhastaan tataarien kiistaton kansallinen keskus.

Tatarstanin väkiluku on 3,8 miljoonaa. Tärkeimpien etnisten ryhmien, tataarien ja venäläisten, määräsuhteet pysyivät koko neuvostoajan melko muuttumattomina ja lähes tasapainossa. Niinpä Tatarstanin asukkaista laskettiin vuonna 1989 olevan tataareja 48 % ja venäläisiä 43 %. Sittemmin, 1990-luvun mittaan, tuli esiin merkkejä siitä, että tataarien osuus on kasvussa. Esimerkiksi vuodelle 1995 saatiin arvio 51 %. Kehitystä painaa tähän suuntaan se, että 1990-luvun alussa alkanut väestön luonnollinen väheneminen (kuolleiden enemmyys syntyneisiin nähden) koskettaa ankarammin venäläisiä kuin tataareja. Tataarien suhteellisia asemia tukee muuttoliikekin, sillä huomattava osa Venäjän ulkopuolelle jääneiltä entisen Neuvostoliiton alueilta palaavista tataareista valitsee asuinpaikakseen kansallisen nimikkotasavallan. Vuoden 2002 väestönlaskennasta saatujen ennakkotietojen mukaan tataarien osuus tasavallassa on kohonnut 53 %:n tietämiin, samalla kun venäläisten osuus laskenut 40 %:n tasolle.2

Volgan seuduilla asuu suomensukuisiakin kansoja. Niiden tutkijoille Kazan on aina ollut tärkeä keskus. Kymmenet suomalaiset tutkijat kävivät siellä autonomian aikana – A. J. Sjögrenistä ja M. A. Castrénista alkaen. 1880-luvulla Kazanissa oleskeli useaan otteeseen kansatieteilijä Axel Heikel. Uuteen Suomettareen lähettämissään matkakirjeissä hän kuvailee kaupunkia ja sen asukkaita mm. seuraavaan tapaan:

Omituisimpia ja hauskimpia ilmiöitä Volgan seudulla ja varsinkin Kasanissa ovat tatarit. Tämä kaupunki onkin heidän vanha pääkaupunki, jonka venäläiset valloittivat v. 1552. Vanha linna torneineen on alkuaan heidän rakentamansa, ja kaikkialla kaupungissa näkyy lukuisasti tatareja, joita on yksin Kasanin läänissä yli puolen miljoonan. He ovat vielä hartaita Mahometin uskontunnustajia ja on niillä tässä kaupungissa 12 kirkkoa. He asuvat erityisessä kaupungin-osassa ja ovat enimmäkseen rikkaita kauppamiehiä. …

Kaupungin paras osa on rakennettu korkealle harjulle, jonka toisessa päässä ovat vanhat linnarakennukset, joiden piirissä nykyään on muun muassa kuvernöörin asunto sekä muutamia komeita kirkkoja. … Harjun toisessa päässä on yliopiston rakennukset y.m. Harju alenee sitten Kaban-nimistä järveä kohti. … Suurimmaksi haitaksi kaupungille on se seikka, että Volgan satama ja laivalaiturit ovat siitä 7 virstan päässä. Satamalle on kuitenkin tehty melkein kokonaan kivistä laskettu tie, joka äskettäin on hyvin korotettu, ett’ei joutuisi kevät-tulvan valtaan.”3

Heikelin havainnot ovat edelleenkin osuvia. Venäjän suurkaupunkien joukossa Kazanilla on omat kasvot, joita ilmentävät niin sen asukkaiden etninen kirjo kuin myös rakennetun ympäristön erikoislaatu. Kazanille ominaisia ovat myös vastakohdat, ja neuvostoajan jälkeen ne ovat entisestään korostuneet. Nykyaikaistettu liikekatu saattaa kuin veitsellä leikattuna päättyä rauniohökkeleihin, tai siltä voi parilla askeleella poiketa uskomattoman rähjäiselle ja kuoppaiselle sivukujalle. Näitä kontrasteja ovat entisestään lisänneet syyskesällä 2005 vietettävien Kazanin 1000-vuotisjuhlien valmistelut. Varsinkin alakaupungissa on vanhoja ja korjauskelvottomiksi arvioituja rakennuksia revitty korttelikaupalla maan tasalle siinä tarkoituksessa, että niiden tilalle saadaan pikaisesti pystytettyä uusia asuin- ja liiketaloja. Tämä toivo on kuitenkin kokenut kolauksen: federaatiolta merkkivuoden tarkoituksiin tuleva rahoitus jää tuntuvasti odotettua pienemmäksi. Tästä syystä kunnostustöitä ei pystytä viemään läpi suunnitellussa laajuudessa. Monet korttelit tulevat vielä juhlavuoden mentyäkin ammottamaan rauniokasoina kuin pommituksen jäljiltä. Joka tapauksessa Kazan kuitenkin ehostuu juhliinsa. Ei niinkään näkyvä, mutta kaupunkilaisten elämää sitäkin enemmän helpottava uutuus on metro, jonka rakennustyöt aiotaan viedä päätökseen 1000-vuotisjuhlallisuuksiin mennessä.


Keiden esi-isiä varhaiskeskiajan bolgaarit olivat?

Keskisen Volgan ja Kaman alajuoksun seudut olivat muinaisen Suur-Bolgarian kuningaskunnan ydinaluetta. Sen valtakeskus, Bolgar, sijaitsi jokien yhtymäkohdan tuntumassa, paikalla, jonne Kazanista tulee matkaa runsaat sata kilometriä.

Venäjän kansallispäivänä 12. kesäkuuta tein kazanilaisten kollegojen kanssa retken Bolgarin raunioille. Kohde oli sikälikin mieluisa, että aikaisemmilla Tatarstanin-matkoillani en ollut sinne osunut. Kantosiipialuksella matka Kazanista Bolgariin taittuu kätevästi parissa tunnissa. 1950-luvulla Volgaan rakennettu Kuibyševin pato synnytti Bolgarin tuntumaan merimäisen vesilakeuden, jonka rannat häipyvät monilla suunnilla näköpiirin ulkopuolelle. Aikaisemmin raunioilta oli joelle matkaa viitisen kilometriä. Patoaltaan täytön myötä vesi ryömi niistä vain muutaman sadan metrin päähän. Rauniokaupungin kyljessä on 9 000 asukkaan piirikeskus, sekin nykyiseltä nimeltään Bolgar.

Volgan bolgaarien valtakunnan on päätelty syntyneen kahdeksannella tai yhdeksännellä vuosisadalla. Bolgaareista ei tiedetä paljoakaan: hautakivien ja kolikoiden kirjoitukset ovat heistä ainoana kirjallisena jäämistönä. Se kuitenkin on selvää, että Lähi-Idän maiden Itä-Euroopan tasangon välinen kauppa oli huomattavalta osin Suur-Bolgarian asukkaiden käsissä. 1240-luvulla Aasiasta hyökänneet mongolit kukistivat heidän valtakuntansa, ja tältä kaudelta ovatkin peräisin Bolgarin parhaiten säilyneet vanhat rakennukset. Keskiajan päättyessä Suur-Bolgaria oli Kazanin kaanikunnan aluetta.

Bolgarin jrakennelmat levittäytyvät muutaman sadan hehtaarin alueelle. Tunnetuin niistä on ns. Musta kamari (Kara pulat). Sen lisäksi alueella on mm. joukko minareetteja ja hautarakennelmia. Venäläisvallan aikana ensimmäinen Bolgarissa käynyt hallitsija lienee ollut Pietari I, joka poikkesi siellä vuonna 1722 Persian-matkallaan. Hänen käskystään raunioita ryhdyttiin tutkimaan, sieltä mm. vietiin hautakiviä Pietariin niissä olevien kirjoitusten tulkitsemista varten. Pian rauniokaupunkiin pystytettiin myös ortodoksinen kivikirkko. Tutkimukset jatkuivat toden teolla vasta Kazanin yliopiston perustamisen jälkeen. Restaurointityön laatu näyttää kuitenkin jättäneen toivomisen varaa: syksyllä 1884 raunioilla käynyt Axel Heikel valitteli, että lähikylistä värvätyt muurarit kunnostelivat rakennelmia miltei tyystin omin päin vailla ohjausta.

Bolgary: vas. Musta kamari, sitten ortodoksikirkko ja iso minareetti

Suur-Bolgarian asukkaiden etninen alkuperä kiehtoo tutkijoita, ja 1800-luvun loppupuoliskolta läntien tämä kysymys on ajoittain synnyttänyt vilkastakin keskustelua. Bolgaarien valtion loppuvaiheen moniaineksisuus tiedostettiin yleisesti, mutta 19. vuosisadan loppua kohti nousut kansallisromanttinen henki houkutteli päätelmiin, että kyseisen sivilisaation perustajana olisi ollut yksi ryhmä, bolgaarit, ja että nämä olisivat dominoineet sitä myös poliittisesti ja kulttuurisesti. Näin Suur-Bolgarian mahti ja saavutukset haluttiin laskea yhden kansan ansioksi. Mutta keitä bolgaarit olivat? Esihistorian hämärästä ei ollut tallella paljoakaan eväitä kysymyksen valaisemiseksi.

Monet tutkijat pyrkivät tukeutumaan kielitieteellisiin todisteisiin. Mutta ne olivat niukkoja ja ristiriitaisia. Lähteiden puute ei kuitenkaan häirinnyt mielikuvituksen lentoa. Bolgaarien alkuperästä esitettiin koko joukko hypoteeseja. Yksi niistä lähti siitä, että bolgaarit olivat kazanintataarien esi-isiä. Sen lisäksi, että tataarin kielestä oli vedettävissä linkki Suur-Bolgarian ajalta säilyneisiin tekstifragmentteihin, tämän näkemyksen kannattajat viittasivat yhdistävinä tekijänä molempien ryhmien kaupankäyntitaitoihin ja islamin uskoon. Tätä versiota on kutsuttu tataariteoriaksi.

Ajatus bolgaareista tataareihin kulkevasta kehityskaaresta istui huonosti siihen venäläisten keskuuteen juurtuneeseen käsitykseen, että tataarit Kultaisen Ordan kaanikunnan perillisinä olivat Aasiasta 1200-luvulla tunkeutuneiden mongolien jälkeläisiä. Sen sijaan linkki mongoleista tataareihin sopi oivasti yhteen sen venäläisten vakaumuksen kanssa, että tataarit olivat heille vieraan ja vihamielisen ”toiseuden” edustajia. Ja juuri tämähän oli monien venäläisten mielestä antanut täyden oikeutuksen Kazanin valtaukselle ja alistamiselle. 1800-luvun lopun šovinistisen näkemyksen mukaan tataarien identifiointi muinaisiin bolgaareihin olisi merkinnyt sitä, että eivät vain slaavit, vaan nämä ns. tataaritkin olisivat päässeet esittämään itsensä Kultaisesta Ordasta kärsimään joutuneina uhreina. Tällä tavoin asian näkevien mielestä tataareille olisi annettu aiheetonta mainetta ja mahdollisuus pimittää vanhat pahat tekonsa.

Venäläisen nationalismin siivittämänä Suur-Bolgarian synnystä kehitettiin myös slaavilainen teoria. Sen mukaan Volgan bolgaarit olivat alun perin slaaveja, joihin sittemmin oli sekoittunut turkkilaisperäisiä ja suomensukuisia aineksia. Tämän ajatuksen tueksi yritettiin hakea niin kielellisiä kuin arkkitehtonisiakin todisteita. Esimerkiksi Mustan kamarin ikkunoiden alkuperäisissä koristuksissa väitettiin esiintyneen risti-aiheita. Slaavilaisella teorialla olikin lähinnä välinearvoa: se antoi mahdollisuuden tulkita Volgan alueen valtaus Venäjän paluuna omille juurilleen.

Slaavilaisteoriaa vankempi tieteellinen perusta, joskin pelkästään kielellinen, on tšuvassiteorialla. Sen tärkein kehittäjä oli kazanilainen professori Nikolai Ilminski. Hänen 1860-luvulla aloittamiensa tutkimusten mukaan bolgaarien hautakirjoitukset aukesivat paremmin tšuvassin kuin tataarin kielen pohjalta. Toisaalta bolgaarilais-tšuvassilaiseen yhteyteen rakentuva teoria ei tarjonnut selityksiä sille, mikä olisi muutamassa vuosisadassa hävittänyt tšuvasseilta kirjakielen sekä vieroittanut heidät islamista ja kaupanteon traditiosta.

Keskustelu bolgaarien alkuperästä jatkui 20. vuosisadallakin. Neuvostokauden alkuvuosina niin tataari- kuin tšuvassiteoriakin näyttelivät tärkeää osaa molempien näiden kansojen identiteettiä rakennettaessa. 1940-luvulla kommunistijohtajat kuitenkin katsoivat, että tataarien ja tšuvassien kiistely bolgaarien perinnöstä kalvaa kansojen ystävyyttä; vaaka kallistui tataarien eduksi ja tutkijat saivat tehtäväkseen selittää, että tataarit olivat bolgaarien perillisiä. Tšuvassiteoria joutui huonoon huutoon ja sai nationalistisen leiman. Stalinin kauden jälkeen se kuitenkin pääsi pannasta, ja Suur-Bolgarian perintö on nykyisin aihe, josta tataari- ja tšuvassinationalistit yhä kinastelevat. Toisaalta osa tataarisivistyneistöstä pitää arvossa ja kunniakkaana etnisen historian mongoliversiota. Kannatusta siis saa sekin ajatus, että tataarit ovat ensisijaisesti Kultaisen Ordan kaanikunnan perillisinä.

Esihistoriaan jää useita valkeita laikkuja. Joka tapauksessa nyky-Tatarstan varjelee Bolgarin raunioita kansallisesti arvokkaana muistomerkkinä. Epäilystäkään ei jää siitä, etteivätkö sen entisöintityöt suju nyt vauhdikkaammin ja myös vankemmalla ammattitaidolla kuin Axel Heikelin aikana 120 vuotta sitten.


Kenen Kazan, kenen Tatarstan?

Tatarstan on strategisesti tärkeää Venäjän sydänaluetta, sen halki kulkevat valtakunnan elintoimintojen ja ulkomaankaupankin kannalta keskeiset rautatiet sekä öljy- ja kaasujohdot. Myös tasavallan oma teollinen infrastruktuuri, mm. energia-alalla, on huomattava. Keskeistä sijaintia korostaa se, että Venäjän tasangon kaksi tärkeintä vesitietä – Volga ja Kama – yhtyvät toisiinsa Kazanin lähistöllä. Maantieteellisestä asemasta on seurannut se, että tataarien on ollut löydettävä jonkinlainen rationaalinen yhteiselon malli venäläisten kanssa. Muuta mahdollisuutta Kazanin kaanikunnan perillisille ei jäänyt, sillä 1500-luvun loppupuoliskon kapinointi osoittautui ennen pitkää tuloksettomaksi. Traumoja tataarilais-venäläisiin suhteisiin joka tapauksessa syntyi, eivätkä nämä kipupisteet ole vieläkään kokonaan kadonneet.

Tataarilaisen kaupunkikulttuurin juuret ulottuvat syvälle. Sen kehitys tosin koki vakavan takaiskun, kun Iivana Julma Kazanin valloitettuaan hääti henkiin jääneet tataarit kaupungin muurin ulkopuolelle. Tästä sai alkunsa segregaatio, joka säilyi melko selkeänä aina 1800-luvun lopulle saakka: Kazanin kreml ja sitä ympäröivä yläkaupunki olivat venäläisten aluetta, kun taas tataarien tärkeimmäksi asuinsijaksi vakiintui kremlin ja Volgan välinen soinen alankokaistale. Venäläisyhteisön ja tataarien välille vakiintuivat vähitellen tietyt yhteiselämän normit. Kuitenkin vanhat kaunatkin vaivasivat. Yhdeksi niiden purkautumisväyläksi jäivät asuma-alueiden välissä olevan Kaban-järven jäällä käydyt nyrkkitappelut. Tämän perinteen sitkeydestä kertoo se, että tappeluita muistelevat niin kirjailija Sergei Aksakov, joka opiskeli Kazanissa 1800-luvun alkaessa, kuin myös Fjodor Šaljapin, jonka kokemukset ajoittuvat lähes sata vuotta myöhemmäksi.

Yhteen iskettiin erityisesti talvisten juhlapyhien aikana. Šaljapinin kertoman mukaan kahakoinnin tavallisesti aloittivat pikkupojat. Tästä yhteenotot eskaloituivat aste asteelta siten, että lopulta toisiaan kurittivat tataarien ja venäläisten aikuiset miessakit. Tästä vallankumousta edeltäneen ajan tavasta lienee uskaliasta vetää yhteyttä neuvostoajan lopulle asti. Tosiasia kuitenkin on, että 1980-luvun puolivälissä Kazania vaivasivat nuorisojengien tappelut, joiden rintamalinjat ainakin osaksi kulkivat kansallisuuden mukaan. Ajoituksensa puolesta ne olivat kuin johdantoa eri puolilla Neuvostoliittoa puhjenneille etnisille levottomuuksille.

Bolševikkien myöntämä itsehallinto autonomisen tasavallan statuksella ei koskaan tyydyttänyt tataareja. Heidän nimikkotasavaltansa olisi tataaripoliitikkojen ja –sivistyneistön mielestä pitänyt kuulua Neuvostoliiton liitontasavaltojen joukkoon siinä missä vaikkapa Turkmenia tai Kirgisia. Statuksen korottamiseen tähtääviä ehdotuksia saivat pohdittavakseen niin Stalin, Hruštšov kuin Brežnevkin. Taloudellisen merkityksensä puolesta Tatarian ASNT selvästi ohittikin monet liitontasavalloista. Niiden kastiin pääsyn tärkeimpänä esteenä oli nähtävästi maantieteellinen asema: tasavalta on kokonaan Venäjän sisällä ilman välitöntä kosketuspintaa ulkomaihin.

Tataarien etnopoliittinen aktiivisuus oli huipussaan 1980- ja 1990-lukujen taitteen tienoilla. Tuolloin venäläiset olivat peräänantavana osapuolena, ja heidän keskuudessaan oli laajaa valmiutta tukea Tatarstanin itsemääräämisoikeuden lisäämistä – semminkin kun tälle projektille löytyi alkuvaiheessa merkittäviä moskovalaisia tutkijoitakin. Heidän etunenässään oli Boris Jeltsin, joka elokuussa 1990 Venäjän presidentiksi kampanjoidessaan juuri Kazanissa lausui kuuluisiksi tulleet sanansa ”Ottakaa suvereniteettia niin paljon kuin pystytte sitä nielemään!” Tuolloisessa tilanteessaan hän tarvitsi kipeästi alueiden tukea. Siksi jeltsiniläiseen taktiikkaan kuului korostaa alhaalta tulevien impulssien tärkeyttä Venäjän politiikkaa ja yhteiskuntaa uudistettaessa.

Kazanin poliittinen eliitti otti ohjeen kirjaimellisemmin kuin mitä Jeltsin oli tarkoittanut. Tasavallan itsenäistä liikkumatilaa lähdettiin ponnekkaasti lisäämään. Tästä oli pian seurauksena yhteentörmäyksiä keskusvallan kanssa. Niiden näkyvimpiä ilmaisuja oli Venäjän vaalien boikotti – vaikka se lähti liikkeelle pikemminkin Kazanin kaduilla toukokuussa 1991 velloneiden kymmentuhatpäisten joukkojen painostuksesta kuin tasavallan johtoeliitin aloitteesta. Seuraavana vuonna Tatarstan otti lisää etäisyyttä Moskovasta jättäytymällä Venäjän liittosopimuksen ulkopuolelle ja järjestämällä keskusvallan uhkailuista huolimatta uuden perustuslain valmisteluun liittyvän kansanäänestyksen. Siihen osallistuneista tatarstanilaisista 62 % antoi tukensa määritelmälle, jonka mukaan Tatarstan on ”suvereeni valtio ja kansainvälisoikeudellinen toimija, joka on assosioitunut Venäjään”. Korkea kannatusprosentti osoittaa, että pyrkimykset itsemääräämisoikeuden lisäämiseen saivat huomattavaa tukea myös paikallisilta venäläisiltä. Todennäköisesti tähän myötävaikuttivat Tatarstanin 1990-luvun alkupuoliskon suhteellisen vakaat taloudelliset olot ja se, että siellä ”shokkiterapian” asemesta pyrittiin siirtymään markkinatalouteen ”pehmeämmin” menetelmin.

Vaikka mukanaolo Venäjän alueiden ruodussa oli kyseenalaistettu, neuvotteluyhteys Moskovaan ei katkennut. Sitkeä väännön tuloksena Tatarstanin suvereniteetin ”hurmoskausi” päätyi helmikuussa 1994 Moskovan ja Kazanin kesken solmittuun vallanjakosopimukseen. Jo tätä ennen radikaaleimman tataarilaisen etnonationalismin vaikutusvalta oli marginalisoitu presidentti Mintimer Šaimijevin johdolla. Keskitien poliitikkona hänen prioriteettejaan ovat olleet tasavallan vahvistamien ja jonkinlaisen valtionationalismin (”me tatarstanilaiset” -henki) rakentaminen. Šaimijev itse on lausunut tästä niin, että Tatarstanissa kehitetään ”monikansallista ja –kulttuurista yhteisöä, jossa etusijalla on kansalaisuus, eivät etniset siteet”.

Vallanjakosopimus ei suinkaan päättänyt Kazanin ja Moskovan välistä kädenvääntöä. Mutta osat vaihtuivat. 1990-luvun puolivälin jälkeen vauhtiin päässyt keskusvallan lujittaminen ja hallinnon resentralisaatio ovat ajaneet tatarstanilaisen osapuolen puolustuskannalle ja tinkimään tavoitteistaan. Yleensäkin tasavaltojen kansallisten eliittien vaikutusvallalta leikattiin siipiä. Presidentti Vladimir Putinin aikana tämä ”vakauttamislinja” on edelleen vahvistunut ja samalla venäläinen enemmistö on aktivoitunut: 1990-luvun alkuun verrattuna etnopoliittinen heiluri lyö nyt vastakkaiseen suuntaan. Opposition pahat kielet Kazanissa veistelevätkin, että saadakseen Moskovan siunauksen kolmannelle presidenttikaudelleen Šaimijevin piti luvata Putinille: ”Ottakaa takaisin suvereniteettia niin paljon kuin haluatte!”

Kuitenkin Šaimijev on yksi niistä harvoista presidenteistä ja kuvernööreistä, jotka syksyllä 2004 rohkenivat vastustaa Putinin ajamaa kuvernöörien valintatavan muuttamista. Šaimijev ja Tatarstanin parlamentti yrittivät torjua erityisesti hankkeen sen kohdan, joka mukaan federaation presidentti voi hajottaa paikallisparlamentin, jos tämä ei suostu vahvistamaan aluejohtajaksi Moskovasta ehdotettua henkilöä. Itse Šaimijev on tätä asiaa käsitellessään asettanut sanansa hyvin tarkasti. Hänen esikunnastaan on sen sijaan kuulunut uhmakkaita ääniä siitä, että Tatarstan on valtio, minkä vuoksi sen presidentin nimittäminen ulkoa käsin ei käy päinsä. Šaimijevin neuvonantaja Rafael Hakimov sanoi tästä seuraavaa:

Ennen kuin alueparlamentin voi hajottaa, pitää muuttaa Venäjän federaation perustuslakia. … Elämme federaatiossa ja Tatarstan on tasavalta, jolla on kansan valitsema parlamentti. Voi olla, että ne [keskusvallan elimet] muuttavat perustuslakia, mutta me voimme jättää sellaisen perustuslain hyväksymättä, sehän on yhtenäisvaltion perustuslaki. Tatarstan puolustaa todellista federalismia, ja tällä tiellä on päästy reaalisiin saavutuksiin. Mitä muutakaan me voimme tehdä tällaisessa tilanteessa kuin vastustaa?”4

Toinen koetinkivi on Kazanin ja Moskovan välinen vallanjakosopimus. Talvikaudella 2004/05 edessä ovat neuvottelut sen jatkamisesta. Marraskuussa 2004 Tatarstanin parlamentin puhemies Farid Muhametšin ilmoitti, että federaation keskus on saatu vakuuttuneeksi sopimuksen jatkon tarpeellisuudesta. Samalla hän antoi ymmärtää, että sisällöllisissä kysymyksissä Tatarstan joutuu neuvotteluissa antamaan periksi.5

Moskovan-suhteissa koetuista takaiskuista huolimatta Mintimer Šaimijev on vahva poliitikko, ja omassa tasavallassaan hän pitää ohjat tiukasti käsissään. Se, että tasavallan parlamentti ja piirien päälliköt ovat hänestä riippuvaisia, on mahdollistanut sen, että esimerkiksi tataarien kansalliseen kulttuuriin liittyviä hankkeita on voitu ajaa verrattain vaivattomasti läpi. Tästä syystä tataarien kansallinen liike tarvitseekin selvästi enemmän Šaimijevia, kuin Šaimijev kansallista liikettä. Nimikkokansallisuutta suosiva kulttuuripolitiikka on lisännyt venäläisten parista kantautuvia soraääniä, semminkin kun venäläisnationalismi on yleensäkin vahvistunut. Venäläisten järjestöt ovat alkaneet yhä avoimemmin arvostella Tatarstanin johtavan eliitin etnokraattisia piirteitä.

Perimmiltään kysymys on siitä, miten valta ja resurssit jakautuvat. Kiistatonta on, että nimikkokansallisuuden edustajat ovat yliedustettuna Tatarstanin politiikan ja talouselämän huipulla. Itse asiassa tataarien vahva ote vakiintui jo kommunistien hallitessa, varsinkin Fikrjat Tabejevin pitkän puoluejohtajakauden aikana 1960- ja 1970-luvuilla. Tuolloin venäläispiirit olivat ainakin julkisuudessa hiljaa. Nyt sen sijaan vallanpitäjiä arvostellaan henkilövalintojen yksipuolisuudesta ja tataarinkielisen julkaisu- ja tiedotustoiminnan suosimisesta. Protesteja herättää myös kielilainsäädäntö, erityisesti koulujen pakkotataari. Näiden ohella venäläisten kritiikkiä saavat osakseen myös kulttuuriperinnön vaalinnassa tehdyt ratkaisut, esimerkiksi symboliarvoa omaaviin arkkitehtuurisiin kohteisiin suhtautuminen.

Yksi herkkä kohta on Kazanin kreml. Monet venäläiset mieltävät sen kokonaan tai voittopuolisesti venäläisten arkkitehtoniseksi luomukseksi. Jo perestroikan aikana mieliä kuohutti Sjujumbiken tornin alkuperästä käyty keskustelu – rakensivatko sen tataarit ennen Kazanin kukistumista, vai moskovalaiset sen jälkeen. Väittelyn tulos oli lopulta se, että tornin huipulle nostettiin tataarien ja muslimien symboli, kuunsirppi. Venäläisen kulttuuriperinnön jalansija Kazanin kremlissä kaventuu edelleen sinne valmistuvan Kul-Šarifin moskeijan vuoksi. Uusi moskeija ärsyttää osaa kaupunkilaisista, varsinkin kun se dominoi koko kremlin siluettia. Tyytyväisiä tosin eivät ole kaikki tataaritkaan: paikallisen moskeija-arkkitehtuurin kannattajat vierastavat Kul-Šarifin turkkilaisvaikutteisia muotoja. Moskeijoista kiistely ei sinällään ole kazanilaisille uutta. Kun kaupunginisät kantelevat Katariina II:lle uuden minareetin korkeudesta, hallitsijattaren kerrotaan napauttaneen vastaan: ”Sanoin tataareille mille maalle he voivat rakentaa; ylöspäin he voivat nousta niin pitkälle kuin haluavat, taivashan näet ei kuulu minun valtakuntaani.”6

Kul-Šarifin moskeija ilta-auringossa

Keskustelua on käyty myös Svijažskin linnakkeesta, jonka Iivana Julma rakensi Kazanin edustalle tukikohdaksi lopullista hyökkäystään varten. Kuibyševin patoaltaan muodostamisen myötä Volgaan saareksi jääneen Svijažskin historialliset rakennukset ovat pahoin rappeutuneet, eikä Tatarstanin johto ole kiirehtinyt aloittamaan niiden kunnostustöitä.

Kumpujen yöstä kantautuvista kaunoista huolimatta tataarilais-venäläiset suhteet ovat yleisesti ottaen vähintäänkin tyydyttävällä kannalla. Vuosisatoja jatkuneet tiiviit kosketukset ja keskinäinen riippuvuus ovat opettaneet yhteistyötä ja sovitteluhakuisuutta. Suuri merkitys on silläkin, että toinen osapuoli on opittu tuntemaan sukulaisuussuhteiden kautta. Vladimir Lenin totesi tästä aikoinaan karrikoiden, että kun hieman raaputtaa venäläisen pintaa, niin ennen pitkää esiin paljastuu tataari.


Kielten kilpailu

Vahva identiteetti erottaa tataarit Venäjän useimmista muista vähemmistökansoista. Tataarien etniseen itsetietoisuuteen liittyvistä havainnoistaan Axel Heikel kirjoitti 1800-luvun lopulla seuraavaa:

Kaikista Volgan eri kansallisuuksista tatarit parhaiten säilyttävät perittyjä omituisuuksiaan. Tavallista enemmän kunnioittavat he entisten ruhtinaittensa jälkeläisiä. He ovat myös muutamissa kohden venäläisiä etevämmät. Ainakin kaikki miehet osaavat lukea sekä arapian (Koran’ia varten) että omaa kieltänsä. Joka kylässä ja joka kirkon luona on heillä koulu, jota kyläläiset itse kokonaan kustantavat. Sentähden on venäläisten usein vaikeata perustaa valtion kustantamia kouluja heidän venäläistyttämistään varten, sillä he arvelevat, ett’eivät tarvitse semmoisia kouluja, jotka jäävät oppilaista tyhjiksi. Että heidän kirjoillaan on menekki, todistanee se seikka, että Kasanissa hiljan painettiin erästä tatarilaista (mahometin-uskoista) rukouskirjaa arapian kielellä 200,000 kappaletta. Sen ohessa on heillä suuri uskonnollinen inho venäläisiä vastaan, joille kyllä kaikkea muuta myydään paitsi hengellisiä kirjoja, joita venäläisten on hankkimine tuttujen tatarien kautta. Tietysti koetetaan Kasanissa, jos jossakin heitä venäläistyttää, jota varten on valtio siellä perustanut ainakin kaksi koulua, joista toinen on kansakoulun tapainen, johon otetaan ainoastaan kristittyjä tatarilaisia lapsia, toinen ylhäisempi, realikoulun kaltainen, jossa käy mahometin-uskoisia nuorukaisia.”7

Heikelin matkojen aikoihin Kazanissa oli noin 130 000 asukasta, ja tataarien osuus heistä oli vajaa viidennes. Nykyisin etniset määräsuhteet ovat paljon tasaisemmat. Vuonna 1989 Kazanin miljoonasta asukkaasta 41 % oli tataareja ja 55 % venäläisiä. Kun osa etnisistä tataareista on omaksunut ensimmäiseksi kielekseen venäjän, kielellinen jakautuma oli venäjänkielisille tätä vielä muutaman prosenttiyksikön edullisempi.

Kielten välinen asetelma noudattaa sitä yleistä säännönmukaisuutta, että suuremman tai valtaa edustavan kielen puhujat ovat yksikielisiä, kun taas pienempi ryhmä on kaksikielinen. Näin venäjä on Kazanin katujen pääkieli. Silti tataariakin kuulee usein, eikä ole mitenkään poikkeuksellista, että rakennusporukoissa, virastoissa ja myymälöissä keskustelu käy tataariksi. Ero suomalais-ugrilaisten naapuritasavaltojen pääkaupunkeihin nähden on jyrkkä: Iževskissä, Joškar-Olassa tai Saranskissa tasavallan nimikkokansallisuuden kieltä kuulee puhuttavan tuskin muualla kuin joidenkin kansallisten kulttuurilaitosten seinien sisäpuolella. Vaikka tataarin kieli on venäjään nähden alakynnessä, sen kilpailukyky on silti oleellisesti parempi kuin yhdenkään Venäjällä puhutun suomalais-ugrilaisen kielen.

Tatarstanin kaupungeissa vuonna 1997 tehty tutkimus osoitti, että 10 % tataariasukkaista käytti työelämässä pääasiallisesti oman kansallisuutensa kieltä, 50 % turvautui sekä tataariin että venäjään ja 40 % puhui enimmäkseen venäjää. Kotioloissaan samoista vastaajista 45 % ilmoitti puhuvansa pääasiassa tataaria, molempien kielten puhujia oli 37 % ja 18 %:n kotikielenä oli venäjä.

Tataarien ja venäläisten kielellistä kompetenssia ja kaksikielisyyden epäsymmetriaa havainnollistaa seuraava taulukko, joka perustuu koko Tatarstania koskevan haastattelututkimuksen tuloksiin.

Taulukko 1

Itsearvioitu tataarin ja venäjän kielten hallinta: Tatarstanin tataari- ja venäläisväestö vuonna 2001, prosentteina


Kielitaidon taso

tataarit

venäläiset

tataari

venäjä

venäjä

tataari

Sujuva puhe-, luku- ja kirjoitustaito

70,2

71,3

98,2

2,9

Sujuva puhetaito*

18,5

13,1

1,1

3,2

Enintään huono puhetaito**

11,3

15,6

0,8

93,9

Yhteensä

100,0

100,0

100,0

100,0

*Luku- ja kirjoitustaito on puutteellinen. **Sisältää myös ne, jotka eivät taida kieltä lainkaan.

Lähde: Язык и этнос на рубеже веков, 29.


Tataariväestön jakautuminen taitokategorioihin on niin oman kansallisuuden kielen kuin venäjänkin osalta jokseenkin samanlainen: valtaenemmistö (yli 70 %) ilmoitti, että molempien kielten puhe, lukeminen ja kirjoittaminen sujuvat heiltä vaikeuksitta. Kaksikielisyys, myös sen kirjallisessa muodossa, on siis tataarien osalta pitkälle toteutunut. Venäläisten kaksikielisyys on harvinaista. Tataaria heistä osasi puhuttuna ja kirjallisesti vain vajaat 3 %. Vaikka taulukko jättää auki sen mahdollisuuden, että enemmistö Tatarstanin venäläisistä voisi omata jonkinlaisen auttavan tataarin kielen taidon (enintään huonon puhetaidon ilmoitti 93,9 % venäläisistä), näin ei kuitenkaan ole. Samoista venäläisistä vastaajista 68 % nimittäin ilmoitti, että he eivät ymmärrä ollenkaan tataarin kieltä.

Taulukko 1 kuvaa koko tasavallan tilannetta. Kaupunkien ja maaseudun välillä on kuitenkin tuntuvia eroja. Kun kaupunkilaistataareista 59 % ilmoitti taitavansa sujuvasti oman kansallisuutensa kieltä sekä suullisesti että kirjallisesti, niin maalaisilla vastaava luku oli 92 %. Venäjän kielessä puolestaan kaupunkien tataareista 82 % ilmoitti yltävänsä korkeimpaan taitokategoriaan, mutta maaseutupaikkakunnilla tämä luku kohosi vain juuri ja juuri yli 50 %:n. Laajalle levinneestä kaksikielisyydestä huolimatta tataarienkaan kielitaito ei siis ole kansallisuuksien välisen kommunikaation kannalta täysin optimaalinen. Pääongelmana kuitenkin on tataarien ja venäläisten välinen kielellisen kompetenssin epäsymmetria. Se onkin asia, johon neuvostokauden jälkeinen kielipolitiikka on yrittänyt pureutua. Enemmistölle, jollainen venäläiset ainakin valtakunnallisesti katsoen ovat, on ryhdytty toden teolla opettamaan tataarin kieltä. Eri maiden kokemuksen ja Venäjän traditioiden valossa tehtävä on mitä haasteellisin.

Tatarstanin kielisuhteita säätelee vuoden 1992 kielilaki ja sitä pari vuotta myöhemmin hyväksytty ohjelma, joka tähtää tasavallassa käytettyjen kielten säilyttämiseen, tutkimiseen ja kehittämiseen. Runsaat kymmenen vuotta kielilain säätämisen jälkeen on jouduttu myöntämään, että koko väestön kattavan kaksikielisyyden suuntaan ei vielä ole edetty juuri lainkaan. Toisaalta parlamentin puhemies Farid Muhametšin korosti kesäkuussa 2004, että ensimmäisen kieliohjelman historiallinen merkitys on sen pohjalta luodussa järjestelmässä, joka turvaa tataarin kielen jatkuvan opiskelun esikoulusta lähtien. Nyt on laadittu uusi kymmenvuotinen ohjelma. Muhametšin mielestä tarvitaan hyvinkin pitkäjänteistä ja sitkeää työtä; samalla on kartettava pakkokeinoja ja opetettava nouseva polvi ymmärtämään kaksikielisyyden edut.

Ovatko Tatarstanin venäläiset asukkaat 1990-luvun alun jälkeen sisäistäneet kaksikielisyyden tarpeellisuuden? Vaikutelmat tästä ovat sekavia. Uusimmat tutkimukset kertovat, että puolet heistä haluaisi lastensa oppivan tataarin kielen. Periaatteessa myönteisesti ajattelevia on siis verrattain paljon. Samalla kuitenkin mielipiteet jo virallistetun kaksikielisyyden realiteeteista jakautuvat. Taulukon 2 mukaan tataarien selvä enemmistö (72 %) on kaksikielisyyden kannalla, kun taas venäläisten puolelta tätä mieltä olevia löytyi 41 %. Huomiota taulukon vastauksissa kiinnittää myös se, että välinpitämättömyyden tai ”vaikea sanoa” vastauksen taakse vetäytyneiden osuus on melko suuri, ja näin on erityisesti venäläisten keskuudessa. Myös kaksikielisyyden käytännön toteuttamismahdollisuuksiin venäläiset suhtautuvat tataareja kriittisemmin.


Taulukko 2

Tataari- ja venäläisväestön suhtautuminen kaksikielisyyden (tataari-venäjä) virallistamiseen: Tatarstan vuonna 2001, prosentteina


Suhtautumistapa

tataarit

venäläiset

Hyväksyvä

72,3

40,6

Välinpitämätön

10,6

17,2

Torjuva

2,9

9,5

Pitää kaksikielisyyttä epärealistisena

7,9

20,9

Vaikea sanoa

6,3

11,8

Yhteensä

100,0

100,0

Lähde: Язык и этнос на рубеже веков, 35.


Vaikka viranomaiset ovat tataarin kielen asemia vahvistaessaan edenneet varovaisesti, vaikuttaa siltä, että 1990-luvun alkupuoliskon hämmennyksen jälkeen venäläisten vastarinta on ainakin koulujen pakkotataarin suhteen tiivistynyt. Oireellista lienee se julkisuus, jota on saanut osakseen kazanilaisen juristin ja koululaisen isän Sergei Hapuginin vuonna 2001 Venäjän federaation perustuslakituomioistuimeen tekemä kanne Tatarstanin opetusministeriötä vastaan. Sen tavoitteena on ollut kumota ”tasavallan asukkaissa joukkotyytymättömyyttä herättänyt” määräys, jonka mukaan tataarin kieltä opiskellaan pakollisena oppivelvollisuuskoulun aineena samassa laajuudessa kuin venäjää. Laajalevikkisen Vetšernjaja Kazan lehden palstoilla Hapuginin kanne synnytti vilkkaan polemiikin, johon venäläiset kaivoivat hampaankoloihinsa jääneitä tuntemuksiaan. Yksi ensimmäisistä lukijakirjeistä tuli Nikita Oleinikovilta. Hän tilitti käsityksiään seuraavasti:

Olemme aikuisia ihmisiä. Puhukaamme siksi avoimesti ja rehellisesti: suverenisoinnin aika on mennyt ja 90-luvun itsenäisyyden häkä haihtunut. Tatarstanista tulee se mikä se oli, mikä se on, ja kuten toivon, mikä se tulee edelleen olemaan – yksi Venäjän federaation osista. Tatarstanin perustuslaki saatetaan pikku hiljaa vastaamaan Venäjän federaation perustuslakia, kuten pitääkin olla. Käsite ’tataarin kieli – valtionkieli’ ei minulle avaudu: minkä valtion kielestä on kysymys? Maailman kartalla ei ole Tatarstanin valtiota. … Jättäkäämme sivuun sanahelinä: on selvää, että tataarin kielen opiskelu aiheuttaa haittaa muille aineille. Sille varatut tunnit voitaisiin käyttää esimerkiksi informatiikan ja yleisen historian opiskeluun. Miksi kiinnitän huomioni juuri tataarin kieleen? Olen pragmaatikko ja yritän rehellisesti vastata kysymykseen: mitä lapseni tarvitsevat elämässään – tataarin kieltäkö vai informatiikkaa ja yleistä historiaako?”8

Vaikka tataarit yleisesti kokevat oman kielensä uhanalaiseksi, sen asema Venäjän muihin vähemmistökieliin verrattuna on kuitenkin vahva. Kun neuvostoajan viimeisinä vuosikymmeninä kansalliset koulut joutuivat venäläistämiskampanjoiden puristukseen, Tatarian ASNT:n maaseudulla säilyi silti oppivelvollisuuskouluja, jotka ensimmäisestä viimeiseen luokkaan saakka toimivat tataarin kielellä.

Kaiken kaikkiaan on perin hankalaa muodostaa selkeää kuvaa Venäjällä toimivista kansallisista kouluista ja muilla kielillä kuin venäjäksi annettavan opetuksen laajuudesta. Tämä johtuu siitä, että yksiselitteiset määrittelyt puuttuvat. Siksi on aina yritettävä selvittää erikseen, mitä missäkin lähteessä kansallisella koululla tarkoitetaan. Lisäksi tilastot ovat ristiriitaisia ja sirpaleisia.

Neuvostokauden jälkeiseltä ajalta saatavilla olevat tiedot viittaavat kuitenkin siihen, että Tatarstanin tataarinkielisten koulujen määrä on lisääntynyt noin neljänneksen verran. Kazanin osalta siteerataan usein lukuja, että tällaisia kouluja on nyt entisten kolmen asemesta 47. Keskimäärin joka toisen tasavallassa koulua käyvä tataarilapsen lasketaan saavan opetuksensa tataariksi. Paikalliset erot ovat kuitenkin tuntuvia: joissakin tataarivaltaisissa maaseutupiireissä käytännöllisesti kaikki tataarilapset käyvät tällaista koulua, mutta joissakin yhtä vahvasti nimikkokansan asuttamissa piireissä tämä osuus on 60-80 %:n tasolla. Kaupunkikoulujen tataarioppilaista noin kolmannes käy koulua tataarin kielellä. Kuitenkin venäläistäkin koulua käyvät tataarit joutuvat lukemaan kansallisuutensa kieltä oppiaineena. Uusimpien tilastojen mukaan tasavallan koulujen kaikista oppilaista 99 % on saatettu tataarin opetuksen piiriin.

Vakavimpana kansallisen koulun kehitystä jarruttavana tekijänä on se, että mahdollisuuksia opintojen jatkamiseen korkeakouluissa ja opistoissa tataarin kielellä ei ole paljoakaan. Vaikka pääsytutkinnot voi teoriassa suorittaa tataariksi, tämä vaihtoehto todellisuudessa usein puuttuu. Eräässä selvityksessä tehtiin pistokoe yhteentoista korkeakouluun. Osoittautui, että niistä vain neljässä pääsykokeet oli suoritettavissa tataarin kielellä. Jo tästä syystä valtaosa kansallisten koulujen oppilaista valmistautuu venäjänkielisiin pääsykokeisiin. Samasta syystä monet näiden koulujen opettajat ja rehtorit vaihtavat ylimmillä luokilla opetuksen vähin äänin venäjän kielelle, jotta heidän oppilaillaan olisi paremmat etenemisen mahdollisuudet. Kun nimellisesti tataarinkielisissä kouluissa ja luokissa todellisuudessa usein käytetään venäjää, on kansallisten koulujen opetuskieltä koskeviin tilastoihin tästäkin syystä tarpeen suhtautua varovaisesti.

Korkeakouluopiskelijoista alle 10 % saa opetusta tataariksi. Koko opiskelun kaaren kansalliskielinen opetus kattaa ani harvoin. Tataarinkielistenkin koulujen ylimpien luokkien oppilaat enimmäkseen valmistautuvat venäjänkielisiin pääsykokeisiin ja venäjäksi opiskeluun, eivätkä he usein edes tiedä, että mahdollisuuksia muunkielisiin opintoihin on tarjolla. Tataarinkielisen opetustarjonnan satunnaisuus ja epävakaus aiheuttaa ajoittain tilanteita, joissa opiskelijat sattumalta tai vasten tahtoaan joutuvat ryhmiin, joihin he eivät ole pyrkineet. Eräs maatalousopiskelija tilittää kokemuksiaan seuraavasti: ”Lukuvuoden alkaessa me valitimme tataarilaisen ryhmän puuttumisesta; sitten meidät jaettiin kahtia, mutta kävikin niin, että tataariryhmään tuli enimmäkseen venäläisiä ja vain kaksi tataaria, venäläisessä ryhmässä taas tilanne osoittautui päinvastaiseksi. Tulos oli, että molemmat ryhmät opiskelevat venäjän kielellä.”9

Viimeistään kouluiässä valtaosa tataarilapsista oppii käyttämään sujuvasti venäjän kieltä. Silti heidän taitonsa ei yleensä tavoita venäjää äidinkielenään puhuvien tasoa. Varsinkin maaseudun kasvatit kokevat ilmaisukykynsä puutteelliseksi joutuessaan selvittämään abstrakteja asioita äidinkielen jälkeen opitulla kielellä. Venäjän kielellä opiskeltaessa syntyy siis tasavertaisuusongelmia. Tutkijapiireistä tämän tilanteen helpottamiseksi on ehdotettu mm. sitä, että realiteetit olisi tunnustettava, ja tataarikylissä koulujen ylimmillä luokilla venäjä pitäisi ottaa opetuskieleksi. Toiseksi toimintalinjaksi on ehdotettu humanistisen tataarinkielisen korkeakouluopetuksen systemaattista lisäämistä niin, että tataarinkielisistä kouluista tulevat opiskelijat voisivat suorittaa näiden aineiden opintonsa kokonaan omalla kielellään. Kazanissa tiedostetaan kuitenkin selvästi, että täysi koulutuksellinen tasa-arvo voi toteutua vasta sitten, kun toimiva tataarinkielinen järjestelmä ulottuu esikoulusta korkeimpaan opetukseen saakka. Jo pitkään onkin puuhattu kansallisen tataarinkielisen yliopiston perustamista. Tämänhetkisten kaavailujen mukaan se aloittaa toimintansa Kazanissa vuonna 2005.

Kielellisen ja koulutuksellisen tasa-arvon lisääminen on osoittautunut työlääksi ja aikaa vaativaksi tehtäväksi. Nopeampia tuloksia on saatu aikaan kirjankustannusalalla. Kun 1980-luvun lopulla Tatarstanissa ilmestyneistä kirjoista vain noin neljännes julkaistiin tataarin kielellä, niin nykyisin tällaisten kirjojen osuus kohoaa nimikkeistä selvästi yli puoleen. Kirjakauppojen tarjonnassa näyttelevät tietenkin merkittävää osaa myös tasavallan ulkopuoliset kustantamot. Siksi myytävänä olevat kirjat ovat voittopuolisesti venäjänkielisiä. Mutta on Kazanin kirjakaupoissa runsaasti esillä tataarinkielistäkin kirjallisuutta. Vaikkapa Joškar-Olaan verrattuna ero on silmiinpistävä; siellä marinkieliset kirjat ovat todella harvassa.


Turkin läsnäolo: tataarilais-turkkilaiset lyseot

Nyky-Tatarstan pyrkii aktiivisesti kansainvälisille areenoille. Se on solminut hallitustason sopimuksia useimpien IVY-maiden ja myös joidenkin ”kaukoulkomaiden” kanssa. Erityisesti ovat tiivistyneet yhteydet Turkkiin. Kazanissa toimii Turkin pääkonsulinvirasto, ja Turkkiin on säännöllinen lentoyhteys. Taloudellinen yhteistyö on myös lisääntynyt, mm. monet rakennushankkeet pyörivät turkkilaisin voimin. Näkyvin niistä on viimeistelyvaiheessa olevan Kul-Šarifin moskeijan rakennustyö.

Yhtenä sivistyksellisen yhteistoiminnan muotona ovat tataarilais-turkkilaiset lyseot. Ensimmäiset niistä avasivat ovensa vuonna 1992. Lyseoiden toiminta pohjautuu Turkin ja Tatarstanin opetusministeriöiden sekä turkkilaisen Ertugrul Gazi koulutusjärjestön keskinäiseen sopimukseen. Vastaavantapaisia lyseoita perustettiin 1990-luvulla myös eräisiin muihinkin turkinsukuisten kielten puhujien asuma-alueiden keskuksiin Venäjällä.

Tatarstanissa on seitsemän lyseota, jotka toimivat Kazanissa, Almetevskissa ja Bugulmassa. Niiden opetusohjelmat perustuvat Venäjän ja Tatarstanin yleissivistävien koulujen oppisuunnitelmiin ja ne noudattavat yleisvaltakunnallista opetusstandardia. Lyseoiden varustus (av-välineet, tietotekniikka ja oppimateriaalit) eroaa edukseen tavallisista kouluista, ja niiden opetuksen laatu on hyvässä maineessa. Siksi halukkaita tulijoita riittää ja valintakokeet ovat tiukat: pyrkijöistä tavallisesti vain 10-15 % otetaan lyseoihin sisään. Ne ovatkin selkeästi eliittioppilaitoksia, ja huomattava osa niiden oppilaista on lähtöisin tataarisivistyneistön perheistä. Ymmärrettävästi valtaosa oppilaista on kansallisuudeltaan tataareja, mutta venäläisiäkin on lapsista noin viidennes. Yksi Kazanin lyseoista on tyttökoulu.

Lyseoihin tullaan oppivelvollisuuskoulun 6. luokalta. Ensimmäinen lukuvuosi on ns. valmistava, jonka kuluessa keskitytään erityisesti englannin ja turkin kieliin. Lisäksi täydennetään venäjän ja tataarin kielten opintoja. Valmistavan vuoden jälkeen koulu jatkuu vielä neljä vuotta. Tänä aikana opetusta annetaan neljällä eri kielellä. Matematiikkaa ja luonnontieteellisiä aineita opetetaan englanniksi, informatiikkaa turkiksi. Muut oppiaineet (historia, maantiede jne.) opetetaan venäjäksi ja tataariksi. Englanninkielistä opetusta vetävät Turkista kutsutut opettajat. Toiminnan alkaessa heitä oli jopa ¾ lyseoiden pedagogisista henkilökunnasta. Sittemmin Turkista kutsuttujen määrä on hiljalleen supistunut ja tehtävät ovat siirtyneet yhä suuremmassa määrin paikallisiin käsiin. Nykyisin Turkista kutsuttuja opettajia on 60-70.

Kukin tataarilais-turkkilaiseen lyseo ottaa vuosittain viitisenkymmentä uutta oppilasta. Näin ollen vuotta kohti yhteensä noin 350 lasta aloittaa niissä opintonsa. Kaikkiaan niissä on noin 1 600 oppilasta, ja päästötodistuksen saaneitakin on tähän mennessä kertynyt jo lähes sama määrä.

Käytännöllisesti kaikki lyseon kurssin suorittaneet nuoret jatkavat opintojaan korkeakouluissa. Noin puolet heistä on sijoittunut Kazanin yliopistoihin ja korkeakouluihin. Loput ovat hajautuneet eri kaupunkeihin, esimerkiksi Moskovassa opiskelee viitisenkymmentä henkilöä. Turkkiin lähteneitä on 117. Heistä nelisenkymmentä on jo suorittanut tutkintonsa ja palannut Tatarstaniin. Vuosina 1996-98 Turkkiin lähteneitä oli kaikkiaan 92. Sittemmin määrä on selvästi vähentynyt. Tähän vaikuttaa mm. se, että Turkin ja Venäjän välillä ei ole sopimusta korkeakoulututkintojen keskinäisestä tunnustamisesta.

Pedagogisen toiminnan ja siihen välittömästi liittyvän varusteiston- ja varainhankinnan lisäksi Ertugrul Gazi myös edistää Turkin, Tatarstanin ja Venäjän keskinäistä ystävyystoimintaa. Maiden välistä matkailua kehitetään, ja viisi Tatarstanin kaupunkia on luonut Turkkiin ystävyyskaupunkisuhteet.

Osallistuessani maaliskuussa 1996 UNESCO:n Tatarstanissa järjestämään kongressiin sain tilaisuuden vierailla yhdessä tataarilais-turkkilaisista lyseoista. Kokonaisvaikutelma, varsinkin mitä tulee tiloihin ja välineisiin, oli hyvinkin myönteinen. Koulun yleisesittelyn lisäksi tarjolla oli mahdollisuus seurata yhteiskuntaopin tai englannin kielen tuntia. Valitsin näistä ensimmäisen. Tunti pidettiin venäjäksi ja sen aiheena oli Tatarstanin siirtyminen markkinatalouteen. Opettaja selitti pontevasti, että Tatarstanissa – kiitos tasavallan johdon viisaan politiikan – siirtymän haittavaikutukset väestön elintasoon oli suurelta osin onnistuttu välttämään. Selostustaan hän tuki lukuisin tilastovertailuin muihin alueisiin. Suvereniteetti-euforia oli yhä voimissaan ja tatarstanilaista kansalaishenkeä nostatettiin. Tunnista jäi vanhakantainen vaikutelma ja presidentti Šaimijevin ylistyksessä oli henkilöpalvonnan piirteitä.

Edellä oli jo puhetta siitä, että 1990-luvun alkupuoliskon etnopoliittinen ilmasto suosi tasavaltoja ja kansallisia liikkeitä. Nyt ääni kellossa on muuttunut, keskittämistä ja venäläisnationalistisia näkökantoja myötäilevä suuntaus on vahvoilla. Tämä muutos voi selittää sitä, että lyseotkin ovat joutuneet vastatuuleen. Esimerkiksi Baškiriassa ne ovat joutuneet lopettamaan toimintansa ja Tatarstanissakin tilanne on muuttunut tukalaan suuntaan. Oireellista on, että Turkista kutsuttujen opettajien viisumihakemusten käsittelyajat ovat venyneet jopa puoleen vuoteen saakka. Helmikuussa 2004 kansalaisjärjestö Yleistataarilainen yhteiskunnallinen keskus lähetti presidentti Vladimir Putinille adressin lyseoiden säilyttämisen puolesta. Siinä korostettiin lyseoista saatuja hyviä kokemuksia ja todettiin, että tataareille turkinsukuisen kielen puhujina sivistykselliset kontaktit Turkkiin ovat erityisen tärkeitä ja että heillä on niihin myös perustellut oikeudet.

Virallinen Tatarstan on myös lyseoiden puolella. Parlamentin tiede- koulutus- ja kansallisuusasiain valiokunta laati erityisen selvityksen lyseoiden toiminnan lainmukaisuudesta, eikä havainnut siinä huomautettavaa. Niin saavutetut pedagogiset tulokset kuin myös Ertugrul Gazin toiminta saavat kiitosta. Valiokunta löysi huomauttamisen aihetta vain siitä, että kouluilta puuttui riittäviä urheilutiloja ja saleja juhlatilaisuuksien järjestämistä varten. Selusta on tällä tavoin pyritty turvaamaan etukäteen, sillä ilman oikeuden päätöstä Tatarstan ei aio luopua lyseoista. Kun keskustelin tästä presidentti Šaimijevin lähipiiriin kuuluvan Rafael Hakimovin kanssa, hän oli hyvin suorapuheinen: vihjailun ja epäsuoran painostuksen edessä ei taivuta. Jos keskusvalta tai sen joku taho haluaa nämä oppilaitokset suljettavaksi, on sen vietävä asia tuomioistuimen käsiteltäväksi.

Varovaisuus on kuitenkin Tatarstanin viranomaisten ohjenuorana. Opetusvastuuta ja johtotehtäviä onkin hiljalleen siirretty turkkilaisilta paikallisten pedagogien harteille. Tarkkoja on oltu myös siinä, että tataarilais-turkkilaiset lyseot on pidetty mahdollisimman erillään islamista, siis visusti maallisina oppilaitoksina. Silti niiden ahdistelun taustalla tuntuu kytevän samantapaisia pan-turkkilaisuuden aatteisiin ja islamiin kohdistuvia fobioita, joita on esiintynyt vuosisatoja – ja joita tataarien vaikutuksen ja tataarinationalismin enemmän tai vähemmän todellinen kasvu ruokkivat. Tsaarin pääministeri Pjotr Stolypiniä tämä huolestutti siinä määrin, että hänen aloitteestaan järjestettiin erityinen viranomaiskonferenssi pohtimaan, millä keinoin tataarilais-islamilaista vaikutusta Volgan alueella voidaan rajoittaa. Se piti välttämättömänä kieltää moskeijoiden yhteydessä toimivilta uudistetuilta ja maallistetuilta jadid-kouluilta muun kuin uskontoon liittyvän opetuksen. Näiden koulujen opetusohjelmassa oli sellaisia aineita kuten matematiikka, maantiede ja Turkin historia. Konferenssin mielestä jadid-kouluissa ”venäjän kieli, Venäjän historia ja Venäjän maantiede ovat täysin laiminlyötyjä ja levitetään keinotekoisesti rakennettua pan-turkkilaista kieltä.”10 Pelkona oli, että modernisoidut koulut juurruttaisivat pikemminkin Turkkiin kuin Venäjään kytkeytyvää maailmankatsomusta. Kun tältä pohjalta seuraa nykyistä lyseoita koskevaa keskustelua, niin tuntuu siltä, että yksi historian kehä olisi jälleen umpeutumassa.


Kirjaimistokeitos

Kazanissa elokuussa 1997 järjestetty Tataarien 2. yleismaailmallinen kongressi päätyi kannattamaan tataarin kielen siirtymistä latinalaiseen kirjaimistoon. Pari vuotta myöhemmin Tatarstanin parlamentti ryhtyi toteuttamaan tätä päätöstä säätämällä lain ”Tataarin kielen jälleenrakentamisesta latinalaisen kirjaimiston pohjalta”. Kuten oli odotettavissakin, asia alkoi hiertää Kazanin ja Moskovan suhteita.

Neuvostoaikana tataarin kielen kirjaimisto vaihdettiin kahdesti. Ensimmäinen kerran se tapahtui vuonna 1929, jolloin siirryttiin arabialaisesta latinalaiseen merkistöön. Tämä oli osa vuosien 1923 ja 1939 välisen ajan suurta kielipoliittista hanketta, jonka kuluessa 50 kieltä siirtyi latinalaiselle pohjalle. Valmisteluja oli vireillä myös venäjän latinalaistamiseksi, mutta sen vahvat kirjalliset traditiot jarruttivat muutosta. Tätäkin painavampi syy kyrillisten aakkosten säilyttämiseen oli Neuvostoliiton eristäytyminen ulkomaista ja perääntyminen maailmanvallankumouksen levittämisen tieltä. Tämä kurssinmuutos vaikutti myös niihin kieliin, jotka jo oli ehditty latinalaistaa. Näin tataariakin vuodesta 1939 lähtien ryhdyttiin kirjoittamaan kyrillisin kirjaimin.

Neuvostoliiton romahdus synnytti uuden tilanteen. Useat uusista itsenäistyneistä maista siirtyivät kirjoittamaan kansallisia kieliään latinalaisin merkein. Venäjän tasavalloista Tšetšenia kiiruhti samalle tielle jo presidentti Dudajevin kaudella.

Kirjoitusjärjestelmän muuttamista perustellaan tavallisesti lingvistisin, taloudellisin, psykologisin ja poliittis-kulttuurisin syin. 1990-luvun mittaan kirjaimistokysymys oli Tatarstanissa vilkkaan keskustelun alla. Tataarisivistyneistö jakautui nopeasti eri leireihin. Yksi niistä, tosin pieni, katsoi, että kansallista identiteettiä tukee parhaiten ”arabialainen kirjoitusjärjestelmä, joka koraanin ja islamilaisen kulttuurin lisäksi avaa jokaiselle pääsyn myös kirjallisuuden ja historian alkulähteille.”11 Monet kannattivat pitäytymistä kyrillisissä aakkosissa – perusteluna viitattiin mm. muutoksesta aiheutuviin kustannuksiin. Ainakin julkisessa keskustelussa eniten sai kannatusta kuitenkin latinalainen kirjaimisto. Sen tuomina hyötyinä viitattiin erityisesti seuraaviin seikkoihin:

Uudistuksen kannattajien julkituomissa perusteluissa pääpainon saivat taloudellis-teknologiset hyötynäkökohdat ja huoli sukukansoista etääntymisestä – suurin turkkilainen kansakuntahan on kohta jo 90 vuoden ajan kehittänyt kieltään latinalaisin aakkosin, ja koko turkkilaisten kansojen yhteisö on jo voittopuolisesti latinalaisella pohjalla, kun azerin ja uzbekin kielten kirjoitusjärjestelmät on hiljattain uudistettu. Painavia olivat poliittisetkin syyt, vaikka ne julkisuudessa jäivät syrjemmälle. Vain marginaaliin joutuneet kansallisradikaalit toivat peittelemättä julki halunsa tehdä selkeämpi ero oman ja venäläisen kulttuurin välillä.

Vaikka yhteiskunnalliset mielipiteet olivat pahasti jakautuneet, kirjaimistonvaihtopäätöksen tultua tehdyksi sitä ryhdyttiin myös toteuttamaan. Tavoitteeksi asetettiin, että koko reformi olisi viety läpi vuoden 2011 loppuun mennessä. Niinpä joukko kouluja alkoi kokeilla latinalaisten aakkosten käyttöä; syksyyn 2001 mennessä oli mm. saatu julkaistua viisi uutta oppikirjaa ja aloitettu opettajien täydennyskoulutus. Opetuskokeilujen piirissä oli noin tuhat lasta. Saman aikaan Moskovan varautunut asenne kävi yhä selvemmäksi. Reformin kannalta huono enne oli myös se, että Venäjän muiden tasavaltojen ja läänien viranomaiset selvästi kallistuivat vastustamaan sitä, että niiden alueella olevissa tataarikouluissa ryhdyttäisiin opettamaan tataaria latinalaisin aakkosin. Kazan joutui tässäkin asiassa puolustuskannalle. Kun Moskovassa ryhdyttiin valmistelemaan lainmuutosta, joka vaati Venäjän tasavaltojen kaikkien valtionkielten kirjoittamista kyrillisin aakkosin, Tatarstanin parlamentin puhemies Farid Muhametšin selitti Kazanin ajamaa reformia seuraavasti: ”Tähän päätökseen ei sisälly mitään separatismia. Kaikki intohimot latinalaiseen kirjaimistoon siirtymisen ympärillä ovat ylen määrin politisoituneita. … Mielestäni on väärin, että Moskovasta käsin ohjataan sitä, millaisella kirjaimistolla minkin kansan on kirjoitettava omaa äidinkieltään. Tällainen asia ei kuulu federaation keskuksen toimivallan piiriin.”12

Yritykset suojella kirjaimistonvaihtohanketta eivät tuottaneet toivottuja tuloksia. Moskovan ajamat muutokset federaation kielilakiin läpäisivät duuman käsittelyn ja presidentti Vladimir Putin vahvisti ne vuoden 2002 lopulla. Se, mitä Kyrillos ja Methodios olivat luoneet slaaveja varten, sai kelvata muillekin. Seurauksena oli pattitilanne. Tosin jo tätä ennen Kazan oli käytännössä pannut latinalaistamishankkeensa jäihin. Kokonaan asia ei kuitenkaan pysähtynyt. Moskovalle nähtävästi tuli jonkinasteisena yllätyksenä se, että Tatarstanin parlamentti päätti keväällä 2004 protestoida federaation kielilakiin tehtyjä muutoksia, ja lähettää asian Venäjän perustuslakituomioistuimen tutkittavaksi.

Oikeusjutun osapuolten kuuleminen järjestettiin lokakuun 2004 alussa. Istunnossa Tatarstanin parlamenttia edusti itse sen puhemies Farid Muhametšin. Hän korosti lausunnossaan erityisesti sitä, että federaation perustuslaissa ei ole määräyksiä, joiden mukaan Venäjän tasavaltojen valtionkielten aakkosista päättäminen kuuluisi federaation toimivallan piiriin. Muhametšinin tulkinnan mukaan tästä seuraa, että valtionkielten aakkosten graafisen perustan valinta kuuluu tasavallan tehtäviin, se on johdettavissa federaation perustuslakiin kirjatusta tasavaltojen oikeudesta määritellä itse omat valtionkielensä. Jutun vastapuolen – Venäjän presidentin hallinto ja duuma – argumentit olivat pikemminkin käytännöllisiä kuin oikeudellisia. Niissä viitattiin erityisesti siihen, että tataarin kieli on jo useiden vuosikymmenten ajan perustunut kyrillisiin aakkosiin; siksi latinalaistaminen voisi johtaa tataarien keskinäisten siteiden höltymiseen ja myös Tatarstanin asukkaiden etääntymiseen Venäjän muista kansalaisista.

Tatarstanin vastustuksesta huolimatta perustuslakituomioistuin yhdisti samaan käsittelyyn myös kazanilaisen Sergei Hapuginin kantelun tataarin kielen pakollisesta opiskelusta Tatarstanin kouluissa. Tämä järjestely avasi perustuslakituomioistuimelle mahdollisuuden sellaisen ”Salomonin tuomion” langettamiseen, jonka virallinenkin Tatarstan saattoi helpommin niellä.

Marraskuun puolivälissä 2004 julkaisemassaan ratkaisussa perustuslakituomioistuin katsoi, että vuonna 2002 federaation kielilakiin tullut säädös Venäjän tasavaltojen valtionkielten kirjoittamisesta kyrillisin kirjaimin ei ole ristiriidassa Venäjän perustuslakiin nähden. Tuomioistuin ei liioin löytänyt ristiriitaa siitä, että Tatarstanin kouluissa opiskellaan tataarin kieltä pakollisena aineena siinä missä venäjääkin.

Perustuslakituomioistuimen tulkinnan mukaan vuoden 2002 laki turvaa – valtiollisen yhtenäisyyden säilyttämistä silmälläpitäen – venäjän kielen ja tasavaltojen valtionkielten harmonisoinnin ja tasapainoisen käytön. Samalla se ”legitimoi Venäjän federaation historiallisesti vakiintuneet realiteetit – valtionkielen statuksen saavuttaneiden Venäjän kansojen kielten olemassaolon ja kehityksen kyrillisen kirjaimiston pohjalta.” Sinällään federaation lainsäätäjä ei perustuslakituomioistuimen katsannon mukaan ole sulkenut pois graafisen perustan vaihtamisen mahdollisuutta. Tällainen muutos on mahdollinen, jos se on perustuslain tarkoittamien päämäärien mukainen ja samalla ”vastaa historiallis-kulttuurisia, sosiaalisia ja poliittisia realiteetteja ja Venäjän federaation monikansallisen kansan etuja.”13

Virallisen Tatarstanin kokemaa tappiota lievitti Sergei Hapuginin kanteen kaatuminen. Korkeat kazanilaiset poliitikot ovatkin pyrkineet selittämään perustuslakituomioistuimesta saadun ratkaisun tasapeliksi. Esimerkiksi presidentti Šaimijev korosti kommenteissaan ensimmäiseksi tuomioistuimen osoittamaa ymmärrystä tasavallan tarpeille, varsinkin sille, että kouluissa opiskellaan tataarin kieltä yhtä paljon kuin venäjääkin ja että tasavalta voi itse päättää tästä asiasta. Farid Muhametšinin näkemys oli jakautuneempi. Hän kiiruhti toteamaan, että vaikka ratkaisu ei ole täysin tyydyttävä, Tatarstan ei kuitenkaan aio viedä asiaa kansainvälisen tuomioistuimen käsiteltäväksi. Lisäksi hän sanoi, että 30 koulua tulee edelleen jatkamaan kokeilujaan latinalaisten aakkosten käytöstä. Kaikki nämä kokeilut perustuvat vapaaehtoisuuteen, ja muutaman vuoden kuluttua niistä laaditaan yhteenveto. Sen jälkeen, tuloksista riippuen, Tatarstan voi nostaa asian jälleen esille. Muhametšin mielestä latinalaisten aakkosten asema vahvistuu kaiken aikaa yhteiskunnan kehittyessä, siksi hän pitemmällä tähtäyksellä sanoi kuitenkin suhtautuvansa latinalaistamisen tulevaisuuteen toiveikkaasti. Šaimijevin julkilausuma kanta on varovaisempi, ja vaikuttaa siltä, että hän vastaanotti latinalaistamishankkeen kaatumisen helpotuksella. Hänen mielestään kyrillisten kirjaimien käyttö on nykyisin tataarien enemmistön etujen mukaista eikä liioin Tatarstanissakaan vallitse tämän kysymyksen suhteen yksimielisyyttä. Silti Šaimijevinkin mukaan latinalaisten merkkien käyttökokeiluita voidaan edelleen jatkaa.

Tataarisivistyneistön piirissä pohdiskellaan nyt sitä, miksi reformi kariutui niin pikaisesti. Ilmeisesti tataarit myöhästyivät. Erään asiantuntijan arvion mukaan kirjaimiston vaihto olisi vielä 1990-luvun puolivälin tienoilla voitu toteuttaa, ilman että se olisi synnyttänyt ylitsepääsemättömiä hankaluuksia keskusvallan kanssa. Toinen harhaisku liittyi Venäjän muilla alueilla asuvaan tataaridiasporaan. Kazan pyrkii siihen, että diasporan kouluissa käytettäisiin tatarstanilaisia oppikirjoja. Kirjaimistohankkeessa ei kuitenkaan riittävästi ennakoitu eri läänien viranomaisten suhtautumista latinalaisiin aakkosiin. Kun se yleensä on vähintäänkin varautunut, olisi ennakkoon pitänyt harjoittaa laajaa mielipiteenmuokkausta. Viranomaisten lisäksi sitä olisi ollut tarpeen kohdistaa myös ulkotataareihin, koska heidän joukossaan kirjaimiston vaihtoa vastustettiin melko yleisesti.

Nyky-Venäjän suurkaupunkien tapaan Kazanin katukuvan kuuluvat latinalaisin merkein kirjoitettuja sanoja vilisevät mainokset. Tällä tietenkään ei ole mitään tekemistä kirjaimistoreformin kanssa. Kariutuneen hankkeen ulkoisina merkkeinä näkyvillä on tuskin muuta kuin joitakin latinalaisin kirjaimin kirjoitettuja katujen nimikylttejä, jotka aikanaan ehdittiin vaihtaa kyrillisten tilalle. Reformi ajoi kiville, ja edessä lienee nimikilpien uusi kyrillisointi.


Kazan ja tataaridiaspora

Kazanin, Astrakanin ja muiden kaanikunnan kukistuttua tataarit olivat vuosisatoja vailla omaa valtiomuodostelmaa. Nimellinen muutos tähän tuli vuonna 1920, kun Tatarian ASNT perustettiin. Siitä ei kuitenkaan tullut sellaista laajaa tataari- ja baškiirivetoista volgalais-uralilaista valtiota, jollaista kansallisbolševistiset tataarit olivat visioineet. Uuden tasavallan rajojen ulkopuolelle jäi suuria tataariyhteisöjä. Niistä merkittävin, yli miljoonan vahvuinen, asuttaa Baškirian länsi- ja pohjoisosia. Koska tataarit ja baškiirit ovat lähisukukansoja, etninen rajanveto heidän välillään on usein hankaa. Tataarien väkiluku Baškiriassa onkin tulkinnanvarainen. Asiaa on mutkistanut sekin, että paikallisviranomaiset ovat sopivan tilaisuuden tullen olleet kärkkäitä manipuloimaan kansallisuustilastoja baškiirien eduksi. Tämä rasittaa jossakin määrin Kazanin ja Ufan välisiä virallisiakin suhteita.

Nyky-Venäjällä tataareja asuu käytännöllisesti katsoen kaikkialla. Tatarstanin ja Baškirian jälkeen suurimmat keskittymät löytyvät Tjumenin, Tšeljabinskin, Uljanovskin ja Orenburgin lääneistä. Kaikissa niistä asui vuoden 1989 tietojen mukaan yli 150 000 hengen tataaridiaspora. Venäjän ulkopuolella tataareja oli eniten Uzbekistanissa (468 000) ja Kazakstanissa (328 000). Sittemmin paluumuutto Venäjälle lienee supistanut näitä ryhmiä. Entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuolella tataareja on eniten Turkissa (25 000), Kiinassa (5 000) ja Puolassa (5 000).

Jo neuvostoaikana Tatarian ASNT pyrki esiintymään ulkotataarien henkisenä kotialueena. Perestroikan aikana tämä linjaus vahvistui, ja varsinkin suvereniteettijulistuksen jälkeen siitä muodostui yksi Tatarstanin ulkopoliittisten ponnistusten keskeisistä lohkoista. Tatarstan haluaa näyttäytyä kaikkien tataarien historiallisena kotimaana ja suojelijana, jolla on moraalinen velvollisuus luoda ja ylläpitää hallitustason yhteyksiä sellaisiin valtioihin, joissa elää huomattavia tataariyhteisöjä. Vaikka näissä kontakteissa päällimmäisenä ovat yleensä kaupallis-taloudelliset asiat, yhtenä niiden aspektina ovat kuitenkin diasporayhteisöjen kielen ja kulttuurin tukeminen. Näissä tarkoituksissa Tatarstan solmi 1990-luvun aikana kahdenkeskisiä sopimuksia useiden IVY-maiden kanssa sekä perusti niihin pysyviä edustustojaan. Vastaavasti joillakin mailla, esimerkiksi Uzbekistanilla ja Azerbaidžanilla, on omat edustustonsa Kazanissa. Tatarstanin diplomatia ulottuu myös entisen Neuvostoliiton alueen ulkopuolelle. Hallitustenvälisiä sopimuksia on solmittu mm. Turkin, Arabiemiirikuntien liiton ja joidenkin Länsi-Euroopan maiden kanssa. Turkilla on Kazanissa pääkonsulinvirasto, lisäksi Yhdysvallat ja jotkut muutkin maat pitävät siellä kaupallisia edustustojaan.

Osana manööveriä, jolla presidentti Šaimijev vuonna 1992 neutraloi radikaaleimman tataarinationalismin, luotiin Tataarien yleismaailmallinen kongressi. Sen toimeenpanevasta komiteasta on muodostunut mm. ulkotataarien asioita käsittelevä elin. Tavaksi on tullut, että Tatarstanin opetus- ja kulttuuriministerit sekä tiedeakatemian presidentti ovat toimeenpanevaan komitean jäseniä ja usein he, tai joku heistä, vastaavat diasporakysymysten käsittelystä kansainvälisiä neuvotteluja käytäessä. Näin Venäjän ulkopuolella olevat tataariyhteisöt ovat toimineet linkkinä, jonka avulla Tatarstan on luonut itselleen valtion imagoa ja lisännyt vaikutustaan ja läsnäoloaan IVY-maissa ja niitä kauempanakin.

Diaspora-asioissa Šaimijevin hallinto on ollut aktiivinen myös Venäjän federaation sisällä. Sen näkemyksen mukaan Tatarstan on moraalisesti velvollinen suojelemaan Venäjän muissa osissa asuvan tataariväestön etuja. Tämän toiminnan instrumentteja ovat mm. eri tasavaltojen ja läänien kanssa tehdyt sopimukset, jotka tavallisesti kattavat kaupallis-taloudellisen, tieteellis-teknillisen ja kulttuurisen yhteistyön alueet. Tatarstan myös pitää yllä ”lähettiläitä” muutamilla niistä Venäjän alueista, joilla asuu suuri määrä tataareja. Moskovassa kaikki eivät hyväksy Kazanin omaksumaa valvojan roolia. Esimerkiksi Venäjän kansallisuusasiain ministerinäkin toiminut vaikutusvaltainen etnologi Valeri Tiškov on useaan otteeseen ilmaissut tyytymättömyytensä siihen, että Tatarstan ”sotkeutuu tataaridiasporan asioihin”.

Taloudellisia velvoitteita Venäjän muissa osissa asuvien tataarivähemmistöjen tukemisesta Tatarstan ei kuitenkaan ole ollut halukas itselleen ottamaan. Kazan lähtee siitä, että vastuu kuuluu federaation keskukselle ja niille alueille, joilla diasporaryhmiä asuu. Tatarstanin lobbauksen tuloksena Venäjän kansallisuusasiain ministeriössä laadittiin 1990-luvun puolivälissä 17-kohtainen ohjelma Venäjän tataarien kulttuurin säilyttämistä ja kehittämistä varten. Siinä luetellaan diasporaan kohdistuvia tukimuotoja (tataarinkieliset lyhytaaltolähetykset, sanomalehdet, teatterit, oppilaitokset jne.), sekä todetaan, että päävastuun rahoituksesta kantavat federaation opetus- ja kulttuuriministeriöt. Käytännössä ohjelma ei kuitenkaan edennyt paperia pitemmälle.

Tatarstanin hallitus on kuitenkin omien mahdollisuuksiensa rajoissa tukenut ulkotataarien kieltä ja kulttuuria aineellisestikin. Tämä on tarkoittanut esimerkiksi kirjallisuuslahjoituksia, lehtien tukitilauksia, taitelijavierailuja sekä opetus- ja kulttuurityöntekijöiden kurssitusta. Kazan tähtää myös siihen, että ulkotataarit käyttäisivät mahdollisimman tehokkaasti hyväkseen vuoden 1996 kansallista kulttuuriautonomiaa koskevan lain tarjoamia mahdollisuuksia. Kazanista käsin annetaan neuvonta-apua, jotta federaation tasolla sateenvarjojärjestönä jo toimivan tataarien kansallisen kulttuuriautonomian alaisuuteen saataisiin Venäjän kaikille alueille luotua vastaavat järjestöt.

Tärkein viime aikojen avaus tataaridiasporan suuntaan lienevät satelliittivälitteiset TV-lähetykset. Niitä varten Kazaniin perustettiin televisio- ja radioyhtiö, TNV. Sen lähetykset alkoivat vuonna 2002. Eutelsat W 4:n kautta yhtiö jakaa ohjelmaa tataarin ja venäjän kielillä yhteensä 18 tuntia vuorokaudessa. Tatarstanin lisäksi ohjelmat näkyvät käytännöllisesti katsoen koko Euroopan-puoleisella Venäjällä, suuressa osassa Siperiaa, useimmissa IVY-maissa ja Baltian maissakin. Nyt Tatarstanista käsin pyritään turvaamaan se, että ainakin suurimpien ulkotataarien yhteisöjen kouluihin ja kulttuurikeskuksiin saataisiin hankittua lautasantennit ohjelmien vastaanottoa varten. Tosin suuri osa TNV:n tarjonnasta on venäjäksi dubattuja saippuaoopperoita, mutta toki tataarinkielistäkin ohjelmaa lähetetään useita tunteja päivittäin. Kun valtaosa ulkotataareista on elänyt täysin omakielisen television ulottumattomissa, niin muutos on ainakin periaatteessa tuntuva.

Mintimer Šaimijevin hallinto on yleensä pitänyt etäisyyttä etnonationalismiin. Se on antanut etusijan valtionationalistiselle suuntaukselle, joka tähtää jonkinlaisen yleistatarstanilaisen kansalaishengen nostattamiseen. Diasporaan liittyvät kysymykset kuitenkin ankkuroituvat yhteen kansallisuuteen, ja niitä käsiteltäessä valtionationalistisesta ajattelusta joudutaan tinkimään. Ulkotataarien asioita edistäessään tasavallan johto onkin tehnyt myönnytyksiä tataarinationalismin suuntaan. Samaan aikaan monilukuisen diasporan olemassaolon voidaan katsoa toimineen integroivana ja ainakin pisimmälle meneviä suvereniteettivaatimuksia hillitsevänä voimana, joka on pitänyt Tatarstania kompromissihakuisilla linjoilla sen käydessä neuvottelujaan federaation keskusvallan kanssa. Ulkotataarit muodostavat yhden oleellisen säikeen siinä verkostossa, joka sitoo tasavaltaa Venäjän federaation rakenteisiin. Tähänkin linkkiin Tatarstan on tukeutunut pyrkiessään edistämään omalta kannaltaan tärkeitä federaatiorakenteen reformeja. Tulokset tosin ovat jääneet laihoiksi.


Kirjallisuutta

A. O. H. [Axel Olai Heikel] ”Kirje Kasanista”, Uusi Suometar, 3.11.1884.

A. O. H. [Axel Olai Heikel]”Havaintoja venäläisestä maailmasta”, Uusi Suometar, 18.1.1887.

Eronen, Jarmo. Kielten välinen kilpailu: taloustieteellis-sosiolingvistinen tarkastelu. Helsingin kauppakorkeakoulun julkaisuja B-54, 2004.

Geraci, Robert P. Window on the East. National and Imperial Identities in Late Tsarist Russia. Ithaca: Cornell University Press, 2001.

Graney, Katherine E. ”The Volga Tatars: Diasporas and the Politics of Federalism”, Nations Abroad. Diaspora Politics and International Relations in the Former Soviet Union. Boulder: Westview Press, 1999.

Rorlich, Azade-Ayse. The Volga Tatars. A Profile in National Resilience. Stanford: Hoover Press, 1986.

Tolz, Vera. Russia. London: Arnold, 2001.

Аксаков, С. Собрание сочинений в пяти томах. Том II. Москва: Правда, 1966.

Артемов, Станислав. «Латиница vs. кириллица. Смена алфавита как результат смены политсистемы», Независимая газета, 1 июля 2004.

«В защиту татарско-турецких лицеев», Звезда Поволжья, 25-31 марта 2004

Габдрахманова, Г. Ф. «Роль миграции в преобразовании этнической структуры Татарстана», Социологические исследования, 6/2004.

«Информация о деятельности татарско-турецких лицеев», Звезда Поволжья, 15-21 апреля 2004.

Исхаков, Дамир. Проблемы становления и трансформации татарской нации. Казань: Мастер Лайн, 1997.

Исхакова, З. А. Двуячычие в городах Татарстана. Казань: Фикер, 2001.

Итоги Всесоюзной переписи населения 1989 года. Казань: Госкомстат РСФСР, Татарское республиканское управление статистики, 1990.

Мухарямова, Л. М., Моренко, И. Б., Петрова, Р. Г., Салахатдинова, Л. Н. «Проблема доступности высшего образования для учащихся национальных школ: этносоциальные аспекты», Социологические исследования, 3/2004.

Олейников, Никита. «Давайте говорить откровенно», Вечерняя Казань, 15 декабря 2001.

«Особая папка НГ. Татары в России», Специальное приложение к «НГ», Независимая газета, 27 февраля 2001.

«Открытое письмо-обращение русских и славянских общественных организаций к президенту Республики Татарстан М. Ш. Шаймиеву», Звезда Поволжья, 4-10 декабря 2003.

Пайн, Э. «Активизация этнического большинства а постсоветской России: ресурсы русского национализма», Ab Imperio 2003 № 3

«Постановление о реализации Законов Республики Татарстан ‘О языках народов Республики Татарстан’ и ‘Об образовании’ в татарско-турецких лицеях в Республике Татарстан», Звезда Поволжья, 1-7 апреля 2004.

Постнова, Вера. «Шаймиев возглавил сопротивление», Независимая газета, 11 ноября 2004.

Татары (Серия «Народы и культуры»). Москва: Наука, 2001.

Шаляпин. Ф. Страницы из моей жизни. Ленинград: Музыка, 1990.

Язык и этнос на рубеже веков. Казань: Магариф, 2002.



Valokuvia

Napsauta kuvaketta päästäksesi isoon kuvaan. Kuviin liittyvät selostukset ovat alempana.


Kuva 1


Kuva 2


Kuva 3


Kuva 4


Kuva 5


Kuva 6


Kuva 7


Kuva 8


Kuva 9


Kuva 10


Kuva 11


Kuva 12


Kuva 13


Kuva 14







1Екатерина II Великая. История России екатерининской эпохи. <http://www.ekaterina2.bnd.ru/tvorchestvo/pismo/pismo_00.shtml>.

2Численность населения PТ выросла на 3,8% <http://www.intertat.ru/index.php?id=55894>.

3A. O. H. 1887.

4Постнова 2004, 4.

5Время и деньги 23.11.2004 <http://www.e-vid.ru/article.jsp?id=13597>.

6Geraci 2001, 22.

7A. O. H. 1887.

8Олейников 2001.

9Мухарямова и др. 2004, 63.

10Geraci 2001, 287.

11Язык и этнос на рубеже веков, 155.

12Язык и этнос на рубеже веков, 161.

13Время и деньги, 17.11.2004.