Kertomus syksyllä 1998 Udmurtiaan tehdystä matkasta
·
Udmurtia,
sen pääkaupunki ja matkan tavoitteet
· Kansalliset järjestöt ja kustantamo
· Retket udmurtti- ja marilaiskyliin
· Majoitus, muonitus ja syyskylmiin sopeutuminen
· Miten iževskiläiset selviävät talvesta?
Yli puolentoista miljoonan asukkaan Udmurtia sijaitsee Uralin tuntumassa, Kamajoen kainalossa. Tasavalta on etnisesti kirjava: nimikkokansallisuutena olevien udmurttien lisäksi siellä asuu vanhastaan mm. tataareja, venäläisiä, tšuvasseja ja mareja. Udmurtiaan minua vetivät juuri sikäläiset marit – seikka, joka kytkeytyy Marin tasavallan ulkopuolisia diasporaryhmiä koskevaan tutkimukseen. Teen sitä Suomen Akatemian rahoituksella.
Kazanin kaanikunnan sortumisesta alkunsa saaneiden muuttoliikkeiden seurauksena udmurttien ja tataarien seka-asuttama Vjatka- ja Kamajokien välisen alueen kaista Kaman oikealla rannalla tuli etnisesti entistä moniaineksisemmaksi; 17. vuosisadan kuluessa sinne mm. alkoi muotoutua lännestä itään kulkeva marilaiskylien nauha. Näiden kylien asukkaita kutsutaan tavallisesti Kaman mareiksi. Nykyinen Tatarstanin ja Udmurtian välinen raja jakaa heidän asuma-alueensa kahtia. Udmurtian puolella on yhdeksän marilaiskylää, joissa on yhteensä 1 500 asukasta. Näiden lisäksi siellä on vielä viisi marilais-venäläistä sekakylää. Kaiken kaikkiaan Udmurtiassa asuu lähes 10 000 maria. Kaikki sikäläiset marilaiskylät sijaitsevat kuitenkin tasavallan eteläosassa ja ne kuuluvat Kaman mareille. Suurin osa marilaisväestöstä siis asuu hajallaan ympäri tasavaltaa.
Tavoitteinani oli koota Udmurtian mareja koskevia tilastotietoja ja muuta aineistoa, vahvistaa kontakteja iževskiläisiin tutkijoihin sekä pohjustaa Udmurtiassa tehtäviä kenttätöitä, joihin on tarkoitus päästä käsiksi vuoden 1999 aikana. Matka toteutui 22.9-6.10.1998, osana Helsingin ja Udmurtian yliopistojen välistä vaihtoa. Käytännössä vierailua isännöi yliopiston journalistiikan laitos, jonka esimies Aleksandr Škljajev vastasi ohjelman järjestelyistä. Škljajeviin tutustuin viitisentoista vuotta sitten ja sen jälkeen olemme tavanneet aika ajoin erilaisissa konferensseissa. Ohjelman pääpiirteistä sovittiin hyvissä ajoin ennen matkaa sähköpostitse.
Ensivaikutelma Iževskistä vastasi Venäjän provinssipääkaupunkien totunnaista ilmettä. Tosin 700 000 asukkaan Iževsk on Venäjän suomalais-ugrilaisten tasavaltojen pääkaupunkeihin nähden pari-kolme kertaa suurempi. Lisäksi sen teolliset perinteet ulottuvat melko syvälle: kaupunki syntyi Venäjän ryhdyttyä laajamittaisesti hyödyntämään Uralin mineraalivaroja. Alkuna oli Kamaan laskevan Ižjoen äärelle vuonna 1760 perustettu tehdas. Juuri metalliin perustuva teollisuus (erityisesti aseet ja koneet) on alusta lähtien muodostanut tuotannollisen toiminnan selkärangan. Kansainvälisesti tunnetuin iževskiläinen lienee asesuunnittelija Mihail Kalašnikov, joka viettää eläkepäiviään eräässä kaupungin keskustan eliittitalossa. Iževskin tärkeys Neuvostoliiton varusteluteollisuuden keskuksena heijastui jonkin aikaa sen nimessäkin: vuosina 1984-87 kaupunki oli nimeltään Ustinov – edesmenneen puolustusministeri Dmitri Ustinovin mukaan.
Kaupungin profiloituminen teollisuuteen merkitsee sitä, että udmurtit tai udmurttilaisuus eivät sen kaduilla juuri näy eivätkä kuulu. Iževskissä asuu hieman yli 100 000 udmurttia, mikä on noin 17 % sen koko asujaimistosta. Tavallaan udmurttilaisuus kuitenkin näkyy. Kannattaa nimittäin mainita, että tiukan kädenväännön jälkeen udmurttien onnistui luoda nimikkotasavallalleen oiva valtiollinen symboliikka. Udmurttien vanhalla aurinkomerkillä varustettu pystyraitainen puna-valko-musta trikolori erottuu edukseen Venäjän muiden tasavaltojen lipuista; julkisten rakennusten saloissa hulmutessaan se muistuttaa kansallisista erityispiirteistä.
Kaupunki sijaitsee loivasti kumpuilevassa maastossa. Maisemaa elävöittää teollisuuden voimantarpeita varten Ižjokeen padottu yli kymmenen kilometrin pituinen tekoallas. Eräs paikallisista kollegoista laski leikkiä, että gruusialainen ylistäisi allasta merenä; udmurtit kuitenkin vaatimattomina ihmisinä sanovat sitä vain lammeksi. Vuotta 1558 pidetään historiallisena taitekohtana, jolloin udmurttien kohtalo Venäjän valtakunnan yhteydessä sai sinettinsä. “Vapaaehtoisen“ liiton 425-vuotista taivalta juhlistamaan altaan reunalle pystytettiin 1980-luvun alussa muistomerkki, joka nyt näkyy olevan hyvää vauhtia rapistumassa. Pystyssä sojottavaa suksiparia muistuttavan hahmonsa vuoksi luomus on kansan suussa saanut nimen ”Kulakovan sukset” udmurttilaisen mestarihiihtäjättären mukaan.
Suomesta Udmurtiaan tulee matkaa reilut pari tuhatta kilometriä. Taitoin tuon taipaleen junalla, mikä vei aikaa kaksi vuorokautta suuntaansa. Aikaa siis riitti katsella syksyisiä radanvarren maisemia – niin sateen rapaamia kuin ruskan kultaamiakin. Mieleen painui erityisesti Vjatkajoen seutu Kirovin läänin ja Tatarstanin rajamailla: paluumatkalle sattuneena kuulaana lokakuisena päivänä ruskan koristamat avarat eroosiomaisemat hivelivät silmää.
Kartalla Udmurtia sijaitsee suunnilleen Latvian korkeudella, mutta Uralin tuntumassa ilmasto on luonnollisesti mantereinen. Tästä syystä syyskylmät saapuvat yleensä nopeasti. Näin kävi tänäkin vuonna: reilu viikko ennen Iževskiin saapumistani siellä oli vielä nautittu intiaanikesän helteistä, mutta nyt elohopea kohosi enää vain vaivoin nollan yläpuolelle.
Kansallisuussuhteiden hallinnointiin ja paikalliseen poliittisen elämän kiemuroihin pääsin jonkin verran kurkistamaan Udmurtian kansallisuusasiain komiteassa ja parlamentissa (Gossovet).
Kansallisuusasiain komiteaa johtaa Svetlana Smirnova. Poliittiset kannuksensa hän ennätti hankkia neuvostoajan lopulla Komsomolissa. Smirnova on udmurtti, ja tasavallan hallituksen jäsenistä hän lienee kaikkein nuorin. Udmurtiassakin näytetään noudatettavan tasavaltojen kansallisuusasioita hoitavien virastojen yleistä tapaa: kakkoshenkilö on venäläinen. Hän on Viktor Tšulkov, asiallisen oloinen yliopistosta hallintoon siirtynyt nuori mies. Smirnovan ja Tšulkovin lisäksi tapasin toisella käynnillä myös pääasiantuntija Juri Aleksandrovin.
Komitea on ollut olemassa neljä vuotta. Tärkein sen toimialaan kuuluva lähiajan tapahtuma on marraskuussa järjestettävä Udmurtian kansojen kongressi. Komitea harjoittaa yhteistyötä kansallisten seurojen kanssa, joita Udmurtiassa toimii kaikkiaan 19 (eräillä kansoilla on useampikin seuroja). Yksi toiminnan suunnista on tasavallan ulkopuolella asuvien udmurttilaisten diasporaryhmien kulttuurinen tukeminen. Sen tiimoilta on naapureina olevien läänien ja tasavaltojen kanssa tehty sopimuksia. Niihin ei kuitenkaan tunnuttu oltavan täysin tyytyväisiä. Parempiin tuloksiin toivottiin päästävän paikallisemmalla sopimisella. Siksi jatkossa pyritään solmimaan sopimuksia pikemminkin niiden piirien kanssa, joissa asuu udmurttien diasporaryhmiä.
Komitea tähtää siihen, että mahdollisimman suuri osa tasavallan lainsäädännöstä saataisiin udmurtin kielelle. Tämän tavoitteen toteutumista tukee udmurtin kielen terminologia-komitea, jota vetää Aleksei Krasilnikov, Udmurtian parlamentin varapuhemies. Taustaltaan Krasilnikov on kirjallisuudentutkija. Alan voi sanoa olevan hänelle tunnetun kirjailijan poikana perheen perua. Ensi kerran tapasimme Egerissä vuonna 1994 järjestetyssä suomalais-ugrilaisessa kirjallisuuskonferenssissa. Tällä kertaa keskustelimme hänen salimaisessa virkahuoneessaan, josta avautui lavea näkymä kaupungin yli.
Udmurttien
kannalta parlamentin voimasuhteet ovat epäedulliset: kun
tasavallan asukkaista nimikkokansallisuuteen kuuluu kolmasosa, niin
Gossovetin sadasta
kansanedustajasta vain tusina (erään toisen tiedon mukaan
16) on udmurtteja. Tämän tilanteen selitetään
johtuvan ennen muuta siitä, että leijonanosa edustajista
tulee kaupungeista, joissa udmurttiehdokkaiden on perin vaikeaa
päästä läpi. Esimerkiksi Iževskin osuus on 40
edustajaa. Tässä joukossa ei kuitenkaan ole ainoatakaan
udmurttia. Krasilnikovin mukaan parikymmentä kansanedustajaa
voidaan laskea udmurttien asioille jollakin tapaa myötämielisiksi.
Tästä syystä esimerkiksi udmurtin kielen asemaa
lujittavan lainsäädännön läpivienti on
osoittautunut visaiseksi. Kielilakia ei vuosia kestäneistä
yrityksistä huolimatta ole kyetty säätämään.
Elintarvikehuollosta puhuttaessa kävi ilmi, että perunoiden, karjataloustuotteiden ja vihannesten osalta Udmurtia on käytännössä omavarainen. Ongelmana on lähinnä leipävilja, jonka tarpeesta oma tuotanto kattaa noin puolet. Sitä tuodaan Ala-Volgalta ja Kazakstanista. Jauhojen hinnan moninkertaistumista Krasilnikov piti yhtenä uusimman kriisin pahimmista seurauksista. Kysyessäni kumpi on tulevana talvena suurempi pulma, jauhot vai lämpö, hän vastasi empimättä, että lämpöpula on vakavampi uhka. Tapaamisemme aikaan Udmurtia sai noin 60 % lasketusta energiatarpeestaan.
Parlamentin puhemies on venäläinen Aleksandr Volkov. Vuoden 1997 lopulla pidetyssä udmurttien kansankokouksessa hän yritti juntata kansallisten seurojen kattojärjestönä olevan Udmurt Kenešin johtoon oman miehensä. Tässä hän kuitenkin epäonnistui: puheenjohtajaksi valittiin Volkovin arkkivihollinen Valentin Tubylov, kansanedustaja ja parlamentin ex-puhemies. Jos Tubyloviakaan ei voitane moittia uudistusmielisyydestä, niin ei siitä liioin voida syyttää Volkovkaan. Neuvostoajan paikallispomo tuli mieleen, kun seurasin televisiosta haastattelua, jossa Volkov estoitta ylisti Valko-Venäjän Aleksandr Lukašenkan esimerkillistä johtajuutta.
Krasilnikovista on vielä ehkä paikallaan mainita, että yhteistoiminnan Volkovin kanssa sanotaan jollakin tapaa etäännyttäneen häntä udmurttien kansallisista organisaatioista. Se saattaa heikentää hänen osakkeitaan kansallisesti tietoisten udmurttien silmissä. Krasilnikovin suhteellinen nuoruus, liberaalit näkemykset ja kansallismielisyys huomioon ottaen virkahuoneen seinällä roikkunut valtava Leninin muotokuva oli minulle yllätys – semminkin kun en ennalta tiennyt hänen tulleen valituksi kommunistien listoilta. Krasilnikovissa näyttävät yhtyvän kansallismielinen kommunisti ja melko vapaamielinen demokraatti. Seuraava koetinkivi hänen politiikonurallaan tullee eteen ensi keväänä Udmurtiassa järjestettävien parlamenttivaalien myötä.
Erikoinen tuttavuus oli Andres Valme, nuorehko virolaista syntyperää oleva lehtimies ja poliitikko. Neuvostoaikana hän oli palvellut upseerina rakettijoukoissa. Valme vetää iževskiläistä bulevardilehteä nimeltä Zolotaja Provintsija. Hän kehuskeli olevansa jonkinlainen Vladimir Žirinovskin paikallinen luottomies. Samalla hän kuitenkin vuolaasti esitteli siteitään muihinkin puolueisiin. Miehellä tuntui olevan liikaa rautoja tulessa samanaikaisesti.
Helmikuussa 1997 Udmurtian mareja yhdistäväksi järjestöksi rekisteröitiin Odo Mari Ušem (Udmurtian marien liitto). Järjestöllä on kaksi puheenjohtajaa: Anatoli Radygin Iževskistä ja Arkadi Iskakov Grahovosta. Iževskissä mareja on pari tuhatta. Talvikauden aikana heillä on mahdollisuus tavata toisiaan viikkokokouksissa, joita vietetään musiikin, tanssin, keskustelun ja teenjuonnin merkeissä. Osallistuin syksyn ensimmäiseen tapaamiseen. Paikalla oli viitisenkymmentä henkilöä. Kaupungissa seuran toimintaan kerrottiin osallistuvan 150-200 henkilöä. Marien onni on, että he saavat kokoontua keskustassa Iževskin miliisin kulttuuritalossa. Ovet sinne on avannut se, että Radygin on miliisin eversti.
Kulumassa olevan syyskauden tapahtumiin kuuluu festivaali Iževskissä. Sen aikana kerrottiin tarkoituksen olevan perustaa Udmurtiaan marien nuorisojärjestö. Toinen merkittävä tapaus on Udmurtian kansojen kongressi, johon maritkin osallistuvat.
Kun Kaman marien kyliä on Udmurtian lisäksi myös Tatarstanissa, sekä jokunen Kirovin läänissäkin, on Udmurtian marien liiton rinnalle perustettu Marien liiton Vjatkan-Kaman järjestö (ven. Vjatsko-Kamskaja organizatsija “Mari Ušem“). Se pyrkii yhdistämään seudun kaikkia mareja hallinnolliset rajat ylittäen. Järjestöllä on jonkinlainen esikunta Tatarstanin puolella Mendelejevskissä. Tältä pohjalta koetetaan muodosaa vuoden 1996 kansallista kulttuuriautonomiaa koskevaan lakiin nojaava marien kulttuuriautonomia, joka toivottavasti vahvistaisi kansallisen kulttuurityön tukea. Radyginin kertoman mukaan Udmurtian kansallisuusasiain komitealta saatu tuki on jäänyt perin vaatimattomaksi.
Tutustuin jonkin verran myös udmurttien organisaatioihin. Kattojärjestönä on jo mainittu Udmurt Keneš. Lähinnä kai puheenjohtaja Tubylovin ansioksi on luettava se, että järjestö on saanut toimitilan parlamenttirakennuksesta. Tubylovia itseään en tavannut, mutta keskustelin hänen sihteerinsä kanssa. Udmurt Kenešiin kuuluu neljä järjestöä: 1) kulttuuriseura Demen, 2) nuorisoseura Šundy, 3) naisseura ja 4) luontouskonnon kannattajien seura Udmurt vos. Poliittista kansallista puoluetta ei Udmurt Kenešistä olla tekemässä, vaikka sen toimisto sattuukin sijaitsemaan poliittisen vallan ytimessä.
Udmurttien kansallisen liikkeen erikoisuutena on se, että ensimmäisinä aloitteentekijöinä perestroikan aikana eivät olleet humanistisen vaan teknillisen intelligentsian edustajat. Insinööri on myös Demenin puheenjohtaja Vasili Osipov. Tapasin hänet seuran toimitilana olevassa huoneessa, joka on samassa hallintorakennuksessa kuin kansallisuusasioiden komiteakin. Seura tuntui olevan vaikeuksissa: puhelinyhteydet oli maksamatta jääneiden laskujen vuoksi katkaistu ja hämärän peitossa vaikutti olevan myös heidän julkaisemansa Invožo-lehden tulevaisuus.
Lama koettelee kirjankustannustoimintaakin. “Udmurtia“ -kustantamon johtaja Ivan Vasiljev kertoi julkaistujen nimikkeiden ja painosmäärien romahtaneen. Erityisesti tämä on koskenut kansallista kirjallisuutta. Henkilökuntaa ja toimintaa on siksi viime vuosina jouduttu rankasti leikkaamaan. Vasiljev ja apulaisjohtaja Venjamin Ivšin kiittelivät kovasti Suomesta M. A. Castrénin seuran kautta saaduista avustuksista. Ilman niitä monet udmurteille tärkeät julkaisut olisivat jääneet haaveiksi. Kustantamon yhteydessä on pieni kirjamyymälä, jossa paikallinen kirjallisuus on paremmin esillä kuin kaupungin tavallisissa kirjakaupoissa. Ostamiani sekä eri puolilta lahjaksi saamiani kirjoja kertyi kymmeniä. Kun en pystynyt niitä kaikkia ottamaan yhdellä keralla mukaani Suomeen, jouduin perustamaan Iževskiin kirjojen tilapäisvaraston.
Journalistiikan laitos kuuluu yliopiston Udmurttilaisen filologian tiedekuntaan. Tapaamiset tiedekunnan muiden opettajien kuin Aleksandr Škljajevin kanssa olivat lähinnä kohteliaisuusvisiittejä. Keskustelin mm. dekaani Anatoli Išmuratovin, professoreiden Valei Kelmakovin, Ivan Tarakanovin ja Anna Izmailova-Zujevan sekä dosenttien Aleksandr Šutovin ja Viktor Šibanovin kanssa. Tiedekunnan tilat ovat ahtaat. Esimerkiksi Škljajevin laitoksen käytössä on yksi huone. Sekin kaipaisi kipeästi ainakin kunnollisen pintaremontin.
Suomen kieltä opetti Iževskissä 1990-luvun puolivälissä useamman vuoden ajan Sara Hännikäinen. Varsinkin kielitieteilijät puhuivat hänen työstään suurella lämmöllä. Suomesta lähetetty opettaja oli myös eräänlainen kulttuurilähettiläs, jonka toiminnalla oli tuntuva PR-arvo. Valitettavaa on, että kaikkiin etäsukukansojen nimikkotasavaltoihin ei nyt enää lähetetä suomen kielen opettajia.
Kansallisuussuhteiden tutkimusta Udmurtian yliopistossa tehdään lähinnä historian tiedekunnassa. Siellä toimii kaksi tässä suhteessa huomattavaa yksikköä. Ensimmäinen niistä on prof. Vladimir Vladykinin johtama Etnografian ja aluetieteen laitos. Tutustuin siihen aluksi itsensä Vladykinin opastuksella ja sitten vielä dos. Aleksei Zagrebinin kanssa. Toinen yksikkö on arkeologian professori Rimma Goldinan johtama Uralin kansojen historian ja kulttuurin instituutti. Goldinaa itseään en nähnyt. Sen sijaan tapasin Galina Belorukovan, joka vetää instituutin etnososiologian tutkimusryhmää. Sen tutkijoista tutustuin lähemmin Vladimir Vorontsoviin. Hänen tutkimusintressinsä ovat varsin lähellä omiani. Vaihdoimmekin mm. julkaisuja ja haastattelulomakkeita. Yliopiston historioitsijoista tapasin vielä Aleksandr Kutjavinin. Hänen kanssaan minulla on yhteinen kiinnostuksen kohde: ennen vallankumousta Kazanissa toiminut “toisheimoisille“ tarkoitettu opettajaseminaari.
Yliopiston ulkopuolella toimii kansallisten tieteiden kannalta tärkeä Udmurtian historian, kielen ja kirjallisuuden instituutti. Jo kymmenkunta vuotta se on ollut osa Venäjän tiedeakatemian järjestelmää. Instituutissa työskentelee parikymmentä tutkijaa. Hämmentävää oli huomata, että yliopiston ulkomaanosaston virkailijat kuulivat minulta ensi kertaa tällaisen instituutin olemassaolosta – semminkin, kun instituutti seisoo melkein yliopiston vieressä. Ulkomaanosaston väellä ei yleensäkään tuntunut olevan kosketuksia udmurttilaisuuteen tai edes selkeää kuvaa siitä, ketä ympäristön maaseudulla asuu. Moinen tietämättömyys ei vaikuta ensinkään poikkeukselliselta Iževskin venäläisen asujaimiston keskuudessa.
Parin vuosikymmenen ajan Historian, kielen ja kirjallisuuden instituuttia on johtanut Kuzma Kulikov, laajalti tunnettu ja värikäs persoonallisuus. Taannoin eräs unkarilainen kollega luonnehti häntä huudahtaen: “Tässä meillä on udmurtti-tsaari!“ Kulikovin asemaa sanotaan nykyisin hankaloittavan sen, että venäläisnationalistit pitävät häntä liian kansallismielisenä. Toisaalla taas osaa udmurttien kansallisen liikkeen kannattajakunnasta vieroksuttanee hänen vanhakantainen kommunistisuutensa. Toimelias johtaja hän joka tapauksessa on. Tästä todistavat mm. vilkkaasti ilmestyvät julkaisut, vaikka instituutti ei viime kuukausina ole saanut juuri lainkaan budjettirahoitusta.
Kulikov lupasi, että kesälle 1999 suunniteltu kenttätyömatka voidaan järjestää hänen instituuttinsa välityksellä. Pääasiassa keskustelumme kuitenkin pyöri Kulikovin viime vuonna ilmestyneen kirjan Delo “SOFIN“ ympärillä. Se kertoo Venäjän itäisten suomalais-ugrilaisten kansojen sivistyneistöjä sotien välisenä aikana kohdanneista poliittisista vainoista, joissa eräitä kansallisen kulttuurielämän johtohahmoja syytettiin vehkeilystä porvarillisen Suomen hyväksi. Kulikov olisi halukas julkaisemaan kirjansa jossakin muodossa Suomessakin.
Pääsy paikallisen KGB/FSB:n arkistossa lojuville lähteille ei ollut Kulikovillekaan itsestään selvää. Tilannetta mutkisti vielä sekin, että eräs iževskiläinen turvallisuuselinten virkailija on yrittänyt monopolisoida arkistojen käytön – hänellä itselläänkin kun on vainoihin liittyviä kirjallisia harrastuksia. Tästä syystä Kulikovin kerrotaan joutuneen kirjaansa laatiessaan turvautumaan kikkailuun: eräät häntä Udmurtian ulkopuolella avustavat turvallisuuspalvelun virkailijat tilasivat Udmurtian KGB:stä käyttöönsä asiakirjakopioita, jotka todellisuudessa sitten päätyivät Kulikovin työpöydälle.
Demografiaan ja etnososiologiaan suuntautunutta työtä Kulikovin instituutissa tekee Georgi Škljajev. Hän oli minulle uusi tuttavuus. Škljajev kertoi piakkoin ilmestyvästä tutkimuksestaan, jossa kansallisuussuhteita tarkastellaan etnopsykologian näkökulmasta. Sen empiirisenä aineistona ovat vuonna 1995 tehdyt 500 udmurtin ja 500 venäläisen haastattelut. Otoksen poimintatekniikasta sain selville, että kylissä yksinkertaisesti haastateltiin niitä jotka sattuivat olemaan paikalla ja suostuivat osallistumaan. Kyseessä oli siis eräänlainen convenience sample. Omat kokemukseni ovat samansuuntaisia: muuta mahdollisuutta haastateltavien “valikointiin“ Venäjän kylissä ei juuri ole. Lisäksi Škljajev sanoi antaneensa “fiksuimpien“ vastaajien täyttää lomakkeen itsenäisesti, ilman haastattelijaa.
Kulikovin instituutista tapasin myös kansatieteilijät Ljudmila Hristoljubovan ja Galina Nikitinan sekä kielentutkijat Ljudmila Kirillovan ja Vasili Vanjuševin.
Eräs keskeinen etnisten kontaktien intensiteettiä kuvaava osoitin on seka-avioliittojen solmimistiheys. Siksi tavoitteenani oli koota Udmurtian siviilirekisteritoimistojen arkistossa säilytettäviltä lomakkeilta tietoja marien asuttamissa piireissä avioliiton solmineiden henkilöiden kansallisuudesta, iästä, koulutuksesta ja kotipaikasta. Tällaisten tietojen pohjalta on mahdollista laskea marien, venäläisten, udmurttien ja tataarien välisiä työntö- ja vetovoimia kuvaavia indeksejä. Kesällä 1998 keräsin vastaavia tietoja Uralin marien asuma-alueilla Permin ja Sverdlovskin lääneissä.
Yliopiston pyyntökirje mukanamme käännyimme Aleksandr Škljajevin kanssa tässä asiassa aluksi Udmurtian siviilirekisteriviraston varapäällikön Larisa Krjukovan puoleen. Asia osoittautui kuitenkin odotettua mutkikkaammaksi. Pyrimme osoittamaan, että kutakin henkilöä koskevat tiedot jäävät anonyymeiksi ja että aikomus on laatia vain tilastollisia yhteenvetoja. Krjukovan käsitys taas oli, että tällainen tietojen keruu kajoaa liikaa henkilökohtaiseen intimiteettiin. Hänen tulkintansa mukaan Permin ja Sverdlovskin läänien siviilirekisteritoimen viranomaiset olivat toimineet väärin antaessaan minun koota tietoja suoraan avioliittojen rekisteröintilomakkeilta.
Škljajev intti sinnikkäästi mutta samalla kohteliaasti vastaan. Kun tie nousi pystyyn, hän pyysi pääsyä siviilirekisteriviraston päällikön Larisa Lukinskajan puheille. Ensivisiittimme jäi tuloksettomaksi. Omasta puolestani olin jo valmis luopumaan koko touhusta. Škljajev oli itsepintaisempi. Toppuuttelustani huolimatta hän halusi ottaa asian välttämättä esille Krasilnikovin luona parlamentissa käydessämme. Krasilnikov teki heti joitakin kyselyjä, soittipa hän myös suoraan Lukinskajalle. Molemmille on kyllä tässä asiassa nostettava hattua: Krasilnikov ei ryhtynyt painostamaan, eikä Lukinskaja tuntunut kummemmin hätkähtävän ylhäältä tulleesta puhelusta.
Toistamiseen tavatessamme Lukinskaja kertoi kysyneensä asiaa myös Moskovasta. Sieltä hän oli saanut tukea omalle tulkinnalleen. Ratkaisuksi hän ehdotti, että eräs viraston toimihenkilö kokoaisi tarvittavat tiedot ylityönä korvausta vastaan. Maksettavaksi tulevan palkkion pitäisi olla kohtuullinen. Tähän menettelyyn sitten suostuimme. Grahovon ja Karakulinon piireissä 1990-luvun alkuvuosina avioliiton solmineita koskevien tietojen pitäisi olla koottuina vuoden loppuun mennessä.
Avioliittotietojen lisäksi toiveenani oli myös kerätä tilastoja marilaiskylien ja niiden lähiympäristöjen demografisesta kehityksestä. Tasavallan tilastokeskuksessa asiat kulkivat kuin rasvattuina. Esitimme yliopiston puollon viraston päällikölle G. Doinikoville. Hän delegoi asian väestötilasto- ja väestönlaskentaosaston päällikölle Galina Selinalle. Pääsin heti keruuseen käsiksi ja kirjoittelin tilastoja muistiin kolme päivää. Kun tilastokeskuksessa oli ahdasta ja kylmää, minulle ehdotettiin, että voisin ottaa tulostenippuja mukaani hotelliin muistiinpanoja varten. Niin myös tehtiin. Hotellissa olikin väljempää työskennellä, mutta yhtään lämpimämpää siellä ei kyllä ollut, pikemminkin päinvastoin.
Tietääkseni edelleenkin voimassa olevien suunnitelmien mukaan Venäjällä pitäisi vuonna 1999 suorittaa seuraava valtakunnallinen väestönlaskenta. Tilastokeskuksessa kuitenkin kuulin, että sen käytännön valmistelut ovat täysin jumissa; rahapulan vuoksi ei tapahdu mitään. Virkailijat tuntuivat täysin vakuuttuneilta, että valmisteluaikataulusta ollaan jo niin pahoin jäljessä, että väestönlaskentaa ei vuonna 1999 tule. Kun matkalla Suomeen käväisin Moskovan kaupungin tilastokeskuksessa, senkin työntekijät äimistelivät epätietoisina, että mahtaako mitään väestönlaskentaa olla tulossa.
Ohjelmaan sisältyi kaksi päivän mittaista retkeä maaseudulle. Ensimmäisen kohteena oli Jakšur-Bodjan piiri Iževskistä pohjoiseen. Tällä retkellä oli mukana myös professori Erkki Jauhiainen. Hän oli saapunut Udmurtian yliopiston vieraaksi minua pari päivää aikaisemmin ja matkusti takaisin Suomeen viidentenä Udmurtian päivänäni. Niinä kolmena ehjänä päivänä, jotka olimme samanaikaisesti Udmurtiassa, noudatimme yhteistä ohjelmaa.
Jakšur-Bodjan valikoituminen kohteeksemme selittyy sillä, että se on Aleksandr Škljajevin kotiseutua. Piirikeskus on Iževskistä noin neljänkymmenen kilometrin päässä. Matkaa varten käytössämme oli yliopiston auto. Jakšur-Bodjan piiri on yksi Udmurtian öljynpumppausalueita. Juuri öljy-yhtiön rahoituksen kerrottiin olevan sen selityksenä, että piirikeskukseen oli jokunen vuosi sitten rakennettu näyttävä kulttuuritalo. Tutustuimme aluksi kulttuuritalossa toimivaan kotiseutumuseoon.
Museon jälkeen jatkoimme vielä matkaa piirikeskuksesta parikymmentä kilometriä koilliseen, Mukšin kylään. Vierailimme siellä koulunjohtaja Mihail Škljajevin (Aleksandr Škljajevin vanhempi veli) kotona. Valtaosa kylän asukkaista on udmurtteja. Mukšin koulu palvelee myös parin lähikylän tarpeita. Koulu on 11-luokkainen ns. täysi keskikoulu; oppilaita on noin 300. Opetuskielenä on venäjä, mutta kaikki oppilaat lukevat udmurttia oppiaineena. Udmurtinkielinen opetus lopetettiin tasavallassa kokonaan neuvostokauden viimeisinä vuosikymmeninä. Oppiaineena udmurttia lukee nykyisin noin 35 % koulujen udmurttilaista oppilaista.
Isäntäväkemme
luonnehti itseään “talonpoikaisintelligenteiksi“,
joiden elämisen ehtona on oman palstan viljely ja pienimittainen
karjanhoito. Aina vuoteen 1990 saakka tilanne oli toinen: elettiin
palkkatulojen varassa eikä kotieläimiä pidetty.
Nykyisin kaikki vapaa-aika kuluu perheen aputalouden hoitoon; itsensä
kehittämiseen ei riitä aikaa. Silti Venäjän
kriiseistä huolimatta Mihail Škljajev sanoi perheensä
elävän stabiilisti, puolittaisessa luontaistaloudessa.
Jauhoihin, sokeriin ja vaatteisiinkin tietysti tarvitaan rahaa. Mutta
kun suurin osa ruoasta tuotetaan itse, ei juoda eikä polteta,
tullaan toimeen pienellä ruplamäärällä.
Kuukausien palkkarästien vuoksi kyläläisten rahavarat
ovat perin vähäiset. Tämän vuoksi esimerkiksi
elo- syyskuun vaihteen kriisin aikana kyläkaupassa ei näkynyt
merkkejä sellaisesta hamstrausryntäyilystä kuin
isoissa kaupungeissa. Ihmisillä ei ollut siihen kerta kaikkiaan
varoja. Myös öljynporauksen piirissä työskentelevien
palkanmaksu on jäissä.
Mukšissa: vas. autonkuljettaja, Erkki Jauhiainen, talon emäntä sekä Aleksandr ja Mihail Škljajev
Mukšissa saimme myös saunoa ja nauttia udmurttilaisen keittiön antimia. Mukavaa oli se, etteivät Škljajevit tyrkyttäneet liikaa pontikkaa ja muita viinaksia. Yleensäkin tällä matkalla alkoholin tarjoilu oli paljon kohtuullisempaa, kuin mihin olen Venäjällä matkustaessani tavallisesti törmännyt.
Toinen retki suuntautui Iževskistä lounaaseen, 160 kilometrin päässä olevaan Grahovon piiriin. Tämän matkan järjesti Anatoli Radygin, ja se tehtiin miliisin autolla. Kohteena oli piirikeskuksesta 12 kilometrin päässä oleva Mari-Vozžain kylä. Se on lähes umpimarilainen: noin 400 asukkaasta vain parikymmentä on muita kuin mareja, lähinnä venäläisiä ja udmurtteja. Grahovon piiri on etnisesti kirjava; marilaisten, udmurttilaisten ja venäläisten kylien lisäksi siellä on tšuvassien ja tataarien asutuksia. Mari-Vozžaita pidetään paikkana, jossa marien perinteet ovat säilyneet parhaiten. Kyläkoulun alaluokilla marin kieli on oppiaineena. Kaikkiaan Udmurtiassa toimii nykyisin kymmenen koulua, joiden opetusohjelmaan tavalla tai toisella kuuluu marin kieli.
Iževskissä Udmurtian kansallismuseossa työskentelevä Vladimir Morozov on lähtöisin Mari-Vozžaista. Hän tuli mukaan retkellemme, ja hänen kotitalonsa oli vierailumme pääkohteena (Morozovin äiti on eläkkeellä oleva opettaja). Paikalle oli Grahovosta saapunut myös Arkadi Iskakov, eläkkeellä oleva opetus- ja puoluetehtävissä uransa luonut marien nokkamies. Koulutuksensa hän kertoi saaneensa Joškar-Olan pedagogisessa instituutissa. Iskakov selosti innokkaasti kylien historiaa, marien järjestötoimintaa ja yhteyksiä Tatarstanin puolella asuviin heimolaisiin. Nyt kuulemma tehdään propagandaa sen eteen, että marit seuraavassa väestönlaskennassa toisivat kansallisuutensa rohkeasti esiin. Iskakovin poliitikkoihanne tuntui olevan Tatarstanin presidentti Mintimer Šaimijev. Erityisesti Iskakovia imponoi se aikaansaannos, että naapuritasavallan kaikissa kouluissa opiskellaan tataaria.
Mari-Vozžai
näytti Mukšia köyhemmältä. Vaikutelmaa
ehkä korostivat kynnöspeltoa muistuttavat kylänraitit:
Mukšin pääraitti on asfaltoitu, kun taas
Mari-Vozžaihin saavuttaessa kestopäällyste loppuu juuri
kylän porteille. Onneksi sentään halla oli hieman
kovettanut rapakerroksen pintaa, joten liikkuminen kylällä
sujui kohtuullisesti. Vierailu Mari-Vozžaissa päättyi
käyntiin kylämuseossa.
Marien aktivistien tavoitteena on kulttuuriautonomia, joka auttaisi lähentämään marilaiskyliä toisiinsa hallinnollisten rajojen yli. Puoliääneen puhuttiin myös toiveista järjestellä alatason hallintoa niin, että marilaiskyliä saataisiin yhdistettyä saman kylähallintoalueen (selskaja administratsija) puitteisiin. Esimerkiksi Grahovon ja Novogorskojen kylähallintoalueiden tietyistä kylistä voitaisiin muodostaa tällainen kokonaisuus. Se helpottaisi kansallisten kulttuuriin liittyvien asioiden hoitoa. Tämäntapaisten järjestelyjen toteuttamismahdollisuudet tiedostettiin kuitenkin lähes olemattomiksi.
Anastasija Morozovan talossa Mari-Vozžaissa: vas. emäntä, eräs kylän vanhoista rouvista, Arkadi Iskakov ja Anatoli Radygin
Saavuin Iževskiin torstaina 24. syyskuuta. Vastassa olivat Škljajev sekä Eduard De yliopiston ulkomaanosastolta. Iževskin rautatieasemalta on neljännestunnin ajomatka kaupungin ydinkeskustaan. Majapaikan yliopisto oli järjestänyt radiotehtaan hotelliin. Sieltä on viiden-kymmenen minuutin kävelymatka yliopistolle. Hotelli oli venäläistä keskitasoa: huoneen varustukseen kuuluivat wc, suihku, jääkaappi sekä heikonlaisesti toimivat TV ja puhelin. Huoneeni oli poikkeuksellisen tilava (lähemmäs 30 neliötä). Yliopiston tai hotellin viaksi ei voi lueka sitä, että lämmityksestä ei ollut tietoakaan. Lämmintä vettä hotelli sentään alkoi saada aivan viimeisinä Iževskin päivinäni. Siitä tosin ei ollut suurta iloa, koska koleassa asunnossani en uskaltanut mennä suihkuun. Udmurtiassa viettämieni yhdentoista päivän aikana Mukšin sauna olikin ainoa paikka, missä saatoin nauttia kokovartalopesusta. Sekin vain sattui matkan alkupäiviin. Muuten peseytyminen oli sitä, että uppokuumentimella kiehautettuun veteen kylmää lisäämällä sain litran tai pari haaleaa pesuvettä kasvojen ja kainaloiden pikaista huuhtelua varten. Sen perusteellisempaan peseytymiseen en vilustumisen pelossa tohtinut ryhtyä. Epäsiistit hiukset tuntuivat päivä päivältä liimautuvan yhä tiiviimmin kiinni päälakeen.
Lämmityksen puuttuminen ei sinällään ollut minulle uutta. Olen ennenkin värjötellyt Venäjän syksyssä. Iževskissäkin lämmityksettömyys kertautuu vuodesta toiseen. Tästä syystä ihmiset vilustuvat jo ennen talven alkua – ja kun vaivaa ei saada kunnolla hoidettua, on se sitten riesana yli koko talven. Yliopistolla ja toimistoissa istumatyön tekijät kärvistelivät päällysvaatteissaan, monet yrittivät helpottaa tilannetta sähkölämmittimin. Julkinen sana pui lämmityksen puuttumista jatkuvasti: etsittiin syntipukkia. Lokakuun 2. päivänä Udmurtskaja pravda -lehti vihdoin valoi toivoa: “lämmin vesi ja lämmitys iževskiläisten asuntoihin kytketään pääasiallisesti 3. lokakuuta mennessä.“ Lähtöpäivänäni 4. lokakuuta ei hotellissani kuitenkaan ollut vielä merkkiäkään lämmityksestä.
Kylmyys oli kiusana heti alusta lähtien. Jo Iževskiin saapumispäivänä katselin kademielin huoneeni ikkunasta vastapäisessä rinteessä kyhjöttäviä harmaita mökkejä, joiden korsteeneista kohosi taivaalle rauhallisia savuvanoja. Ennen pitkää huomasin laskeskelevani aamuja kuin varusmies konsanaan. Tilapäisesti mielialaa kohotti se, että sain Škljajeveilta lainaksi lämminilmapuhaltimen. Sen teho oli kuitenkaan vain hiustenkuivaajan luokkaa, eikä se jaksanut isoa huonetta lämmittää, semminkin kun ulkoilma viileni päivä päivältä. Hankalinta oli juuri hotellissa. Jos illaksi ei ollut mitään erikoista ohjelmaa, kävelin ulkona aina pimeän tuloon saakka. Huoneeseen tullessani ripustin kyllä päällystakin naulaan, mutta muuten vain lisäsin vaatekerroksia. Kun pitkien kalsareiden ja farkkujen päälle veti vielä yhdet housut, puki villapaidan päälle slipoverin ja takin sekä veti jalkaan paksut villasukat, alkoi jo joten kuten tarjeta. Silti lueskelusta tai muusta paikallaan istumisesta ei tahtonut tulla mitään; piti aina välillä nousta käyskentelemään, että sai veren kiertämään. Onneksi peitteet olivat kunnolliset: kaksi huopaa ja kaksi päiväpeitettä takasivat sen, ettei vuoteessa tarvinnut palella. Viimeisinä Iževskin päivinä Škljajev jo ehdotteli, että muuttaisin heille. Vaikka sielläkään ei ollut lämmitystä, ei heillä ollut aivan niin koleaa kuin hotellissa, koska yksityisasuntojen ikkunat on paremmin tiivistetty ja keittiö kuitenkin antaa jotain lämpöä. Päätin kuitenkin kärvistellä hotellissani loppuun asti.
Matkalle lähdön aikoihin pinnalla ollut uutisointi ruplan devalvaation aiheuttamasta hamstrausryntäilystä herätti kysymyksiä siitä, onko Iževskin kaupoissa sinne saapuessani vielä jäljellä elintarvikkeita. Moskovan keskustassa meno näkyi jatkuvan ennallaan: kaupat pullottivat tuontiruokaa. Tosin sen hinnat olivat kohonneet tavallisten venäläisten kannalta katsottuna lähes pilviin.
Iževskinkään ei pulaa näkynyt ja peruselintarvikkeita oli kaikkialla saatavilla. Panin kuitenkin merkille, että esimerkiksi banaanit, appelsiinit ja muut etelän hedelmät olivat miltei tyystin kadonneet . Moskovaan verrattuna tuontiruokaa oli ylipäätään näkyvillä huomattavasti vähemmän. Luultavasti Iževskin tapaisten kaupunkien elintarvikemyymälöiden tuotevalikoima painottuu kriisin seurauksena yhä enemmän ehdottomiin välttämättömyystarvikkeisiin. Niitä pieniä ylellisyyksiä, joihin ihmisillä vielä äsken oli varaa, on jouduttu karsimaan ja valikoimat tavallisten kauppojen tiskeillä painuvat neuvostoharmauden suuntaan. Suoranaista pulaa ei näy, mutta ruokavalio heikkenee talven edetessä. Perunaa, kaalia ja muuta venäläisten perusruokaa iževskiläisille kyllä riittää. Sen takaavat pitkälle jo heidän yksityisviljelmänsä ja siteensä maaseutuun. Kysymys ei ole varastojen riittävyydestä, vaan siitä, että ruokavarat pitää kyetä jakamaan niin, että myös taloudellisesti kaikkein tiukimmalla olevien ryhmien elanto turvataan.
Päällisin puolin elämä kaupungilla vaikutti rauhalliselta. Vaikka lähestymässä oli lokakuun 7. päivän valtakunnallinen mielenosoitus, ei kaduilla näkynyt mitään siihen valmistautumiseen viittaavia merkkejä. Iževskiläiset tutkijakollegat eivät odottaneet siitä mitään suurtapahtumaa. Leivän saantia enemmän ihmisiä tuntuivat huolestuttavan edessä olevat pakkaset, se ettei kaupunki pystyisi ostamaan riittävästi polttoaineita kunnollista lämmitystä varten.
* * *
Vaikka nopeasti kylmentynyt syksyinen sää aiheutti koettelemuksia, matka silti onnistui. Kaikki tapaamani Udmurtian yliopiston opettajat ja virkailijat olivat erittäin avuliaita. Ystävällisen vastaanoton sain muiltakin tapaamiltani henkilöiltä. Suurimman panoksen vierailun järjestelyihin antoi Aleksandr Škljajev. Hänen ponnistustensa ansiosta ennalta asettamani tavoitteet tulivat varsin kattavasti saavutetuiksi.
Napsauta kuvaketta päästäksesi isoon kuvaan. Kuviin liittyvät selostukset ovat alempana.
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
|
Tienvarsimaisemaa väliltä Jakšur-Bodja–Mukši, 26.9.1998.
Mari-Vozžain kylää, 3.10.1998.
Mari-Vozžain rapaista raittia, 3.10.1998.
Mari-Vozžai, 3.10.1998. Vas. Vladimir Morozov, kirjoittaja, Anastasija Morozova, tuntematon kylän nainen, rva Radygina, Anatoli Radygin.
Iževsk, 27.9.1998. Vas. Aleksandr Škljaev, rva Škljaeva, kirjoittaja, Erkki Jauhiainen.
Iževsk, 29.9.1998. Vas. Anatoli Iljitš Radygin, Asylgaraj Sultangarevitš Japejev ja kirjoittaja.
Iževsk, 2.10.1998. Vas. Mihail Gavrilovitš Atamanov ja kirjoittaja.
|
|
