Seppo Lallukka

KAKSI MATKAA ITÄMARIEN LUO


ITÄMARIEN TAUSTASTA

SYLVAJOEN MARIEN ELÄMÄÄ KESÄLLÄ 1996

MARIT BAŠKIRIAN ETNISESSÄ MOSAIIKISSA

VALOKUVIA





Viereinen yläkuva: Krasnyi Lugin kylää Sylvajoen rannalla


Viereinen alakuva: ”Vastaanottokomitea” Tynbejevon kylän edustalla







ITÄMARIEN TAUSTASTA

Mareihin lukeutuvasta Venäjän väestöstä noin puolet asuu Marin tasavallan rajojen ulkopuolella. Diasporaryhmien painoarvo on siis marikansan kokonaiskuvassa merkittävä. Hajautumisella Keski-Volgan historialliselta ydinalueelta itään on ajallisesti syvälle ulottuvat juuret ja monia syitä. Tärkeimmät sysäykset kuitenkin antoi Moskovan valtapiirin laajeneminen 16. vuosisadalla: suuri osa mareista pakeni uutta valtaa. Uskonnolliset vainot ja uhka verotaakan kasvusta työnsivät mareja itään.

Itämarien tärkeimmät alueelliset ryhmät syntyivät ja vakiintuivat 1600–1700-lukujen kuluessa. Ne ovat pirstoutuneita saarekkeita nykyisissä Baški­rian, Tatarstanin ja Udmurtian tasavalloissa sekä Permin ja Sverdlovskin lääneissä. Yhteensä itäma­reja lasketaan olevan noin 200 000 ja he muodostavat ylivoimaisesti merkittävimmän marien disaporaryhmän. Jokseenkin puolet kaikista itämareista asuu Baškiriassa. Kartta 1 antaa yleiskuvan itämarien asuma-alasta.

Etnisesti uudet asuinpaikat olivat yleensä lähtöaluet­ta seka-aineksisempia. Välittöminä naapureina oli mm. tataareja, baškiireja, venäläisiä ja udmurt­teja. Monin paikoin itämarien asuinympäristöstä puuttuukin yksi selkeästi dominoiva etninen ryhmä. Tätä pidetään yhtenä niistä syistä, joiden vuoksi he ovat säilyttäneet tiettyjä etnokulttuurisia piirteitä Marin tasavallan mareja paremmin. Joskus arkaaisuutta voi myös selittää maantieteellinen eristyneisyys. Tämä koskee erityisesti kaikkein itäisimpiä ryhmiä nykyisissä Sverdlovskin ja Permin lääneissä. Näitä ns. uralin mareja asuu mainittujen läänien kylissä vajaat 20 000 henkeä.

Opetusministeriön ja Suoman Akatemian tuella tein heinä- syyskuussa 1996 kaksi matkaa itämarien asuinpaikoille. Ensimmäisenä kohteena olivat Permin läänin marilaiskylät. Toinen matka suuntautui Baškiriaan, Ufan tutkimuslaitoksiin ja  marien asuinsijoille. Tavoitteena oli selvittää, millaisia käytännön mahdollisuuksia itämarien tutkimiseen on olemassa – erityisesti mitä tulee asutus- ja järjestäytymishistoriaan sekä nykyajan etnodemografiseen kehitykseen. Molemmilla matkoilla kokosin näihin aihepiireihin liittyvää aineistoa sekä pohjustin mahdollista yhteistyötä paikallisten tutkimuslaitosten kanssa.

Kummallakin kertaa matkakumppaninani oli projektisihteeri Tarmo Hakkarainen M. A. Castrénin seurasta. Hänen tavoitteenaan oli tutustua paikan päällä itämarien elinoloihin, erityisesti koulutuksen ja kansallisen kulttuurin kysymyksiin, sekä hankkia tietoa itämarien kiinnostuksesta kehittää kulttuurisiteitä Suomen suuntaan. Samalla hän myös levitti informaatiota edustamastaan seurasta sekä Suomen toimenpideohjelmasta Venäjän suomensukuisten kansojen ja niiden kulttuurien tukemiseksi.

Kartta: Itämarien neljä alueellista pääryhmää






SYLVAJOEN MARIEN ELÄMÄÄ KESÄLLÄ 1996

Lähes kaikki Permin läänin marilaiskylät sijaitsevat Suksunin piirissä, Kaman vesistöön kuuluvan Sylvajoen tuntumassa. Permin yliopiston kansatieteen professori Georgi Nikolajevitš Tšagin on 1990-luvun alusta alkaen tutkinut tätä ryhmää. Tapasin Tšaginin ensimmäisen kerran vuonna 1994 Permissä ja seuraavana vuonna Permin Komin Kudymkarissa. Pian syntyikin ajatus yhteisestä matkasta Suksunin piiriin. Se toteutui 21.7.–3.8.1996.



Suksun ja Suksunin piiri

Permin lääni kattaa noin puolen Suomen kokoisen alueen läntisellä Keski-Uralilla. Asukkaita siellä on kolme miljoonaa. Permin läänin teollinen potentiaali on huomattava: teollisuustuotantonsa määrän puolesta se kuuluu Venäjän alueiden kärkipäähän.

Permistä on Suksunin piirikeskukseen matkaa noin 130 km. Piirin ulkoisena rajanaapurina on Sverdlovskin lääni. Suksunin taajama on kehittynyt Demidovien suvun vuonna 1727 rakennuttaman rauta- ja kupariruukin ympärille. Taajamalle antaa oman ilmeensä ruukin voimatarpeita varten padottu järvi.

Kartta: Suksunin piirin seitsemän marilaiskylää (merkitty karttaan purppuravärillä)




Kolmikkomme starttasi Permistä Suksuniin aamuvarhaisella 24.7. Bussissa oli väljää, ja se pysyi hyvin aikataulussaan. Tuon päivää tukikohtanamme oli Kamenskien talo patojärven rantapuistossa. Kamenskit olivat ennen vallankumousta isännöineet Suksunin tehdasta. Nykyisin taloon ovat sijoitettuina kotiseutumuseo ja piirin kulttuurihallinto. Paikka on taajaman viehättävin.

Suksunissa olimme piirin kulttuurihallinnon vieraina. Aluksi tutustuimme museoon. Sen jälkeen tapasimme kulttuuritointa johtavat Valentina Viktorovna Batšurinan sekä hänen sijaisensa Galina Ivanovna Prohorovan. He kertoivat mm. hiljattain vietetystä suksunilaisen samovaarin juhlasta sekä pyrkimyksistä saada perustetuksi marilainen kulttuuriseura. Heidän kanssaan sovittiin myös aikatauluumme ja kuljetuksiimme liittyvistä yksityiskohdista.

Iltapäivällä tapasimme piirin tilastotoimiston päällikön Jekaterina Nikolajevna Selinan. Keskustelumme käsitteli piirin elinkeinoelämää ja väestöllistä kehitystä. Keräsin myös joitakin koko piiriä koskevia tilastotietoja.

Teollisista perinteistään huolimatta piiri on maatalousvaltainen: noin 40 % ammatissa toimivasta väestöstä työskentelee maataloudessa, joka on suuntautunut pääasiassa maidon- ja lihantuotantoon. Viljakasveista tärkeimpiä ovat vehnä ja ruis. Keskeisimpien maataloustuotteiden tarpeesta piirin oma tuotanto kattaa 50–80 %. Teollisuuslaitoksista mainittavimmat ovat Suksunissa toimivat hitsauslaseja valmistava tehdas sekä samovaaritehdas. Lisäksi piirissä on jonkin verran elintarviketeollisuutta.

Suksunin piiri kuuluu Permin läänin köyhiin osiin. Sen budjetti rakentuu noin 80 %:sti lääniltä saatavien tukiaisten varaan. Sikäläinen palkkataso on noin puolet läänin keskitasosta, ja työttömyysaste kohoaa 9 %:iin, mikä ylittää parilla prosenttiyksiköllä koko läänin vastaavan luvun.

Piirin väkiluku on viime vuosina pysynyt lähes muuttumattomana, 24 000 hengen tuntumassa. Piirikeskus luokitellaan kaupunkimaiseksi taajamaksi; asukkaita siellä on 9 000. Varsinaisella maaseudulla asuu 15 000 henkeä. Samoin kuin Venäjällä yleensäkin, kuolevuus on Suksunin piirissä vuodesta 1992 lähtien ylittänyt syntyvyyden.

Kuolinsyistä ensimmäisellä sijalla ovat sydän- ja verisuonisairaudet, toisella onnettomuudet. Riskiryhmänä ovat erityisesti työikäiset miehet. Yhtenä korkean kuolleisuuden syynä on juopottelu. Tiedossani ei ole alkoholin kulutuslukuja Suksunin piirissä, mutta Permin läänissä kokonaisuutena kulutetaan yli sata puolikkaan pulloa viinaa kutakin aikuista kohti vuodessa. Paikallislehden mukaan Suksunin piirissä saatiin vuonna 1995 kiinni 502 rattijuoppoa (väkilukuun suhteutettuna määrä on noin nelinkertainen Suomeen verrattuna). Lehden kertoman mukaan tartuntataudit ovat 1990-luvun puolivälissä levinneet pelottavalla vauhdilla; erityisesti ovat rynnistäneet punatauti, virusperäinen maksatulehdus, tuberkuloosi ja sukupuolitaudit.

Kuolleiden enemmyys ei kuitenkaan ole vielä johtanut väkiluvun supistumiseen, koska piiri on yleensä saanut lievää muuttovoittoa. Tältäkin osalta on siis nähtävissä paralleeli Venäjän yleiseen kehitykseen: kriisikausi on hillinnyt muuttoliikettä, tai jopa kääntänyt sen suunnan. Epävakaana aikana halutaan nähtävästi asua totutussa ympäristössä, eikä maaseutu nyt enää tyhjene menneiden vuosikymmenten vauhdilla.

Venäläiset ovat Suksunin piirin monilukuisin etninen ryhmä. Heidän lisäkseen siellä asuu vanhastaan myös tataareja ja mareja. Viimeksi mainittujen kyliä on seitsemän. Ne kaikki sijaitsevat Ivankovon ja Syzgankan kyläneuvostoissa, jotka molemmat ovat pääasiassa marilaisia (Ivankovo on käytännössä kokonaan marilainen ja Syzgankassa heidän osuutensa on noin 2/3). Marien määrä näissä kahdessa kyläneuvostossa on 1 400:n tietämissä. Kaiken kaikkiaan Suksunin piirissä on marilaista väestöä noin 1 600 henkeä.

Piirin kulttuuritoimen johto oli mobilisoinut joukkonsa huolehtimaan hyvinvoinnistamme. Saapumispäivämme iltana saunoimme kulttuuritoimen autonkuljettajan tyttären perheessä. Sen jälkeen nautimme leppoisasti illallista saunan vieressä rehottavan marjapensaikon keskellä. Jotta nälkä ja jano eivät pääsisi yöllä kiusaamaan, ajoimme vielä illallisen jälkeen ruokien ja juomien kanssa noin kymmenen kilometrin päähän Kljutšin kylän kupeessa olevan mäen laelle ihailemaan auringonlaskun jälkeistä niitty- ja metsämaisemaa. Yöksi kolmikkomme majoittui Kljutšin kylpylään. Kulttuuritoimen johtajat ehdottivat, että asuisimme koko oleskelumme ajan kylpylässä – voisimme sieltä käsin käydä marilaiskylissä. Päätimme kuitenkin, että työskentelymme kannalta on tehokkaampaa, jos siirrämme majapaikkamme marilaiseen ympäristöön.

Kljutšin kylpylä palvelee koko lääniä, ja se on Suksunin piirin huomattavin matkailuyritys. Sen tarjoamia mutakylpyjä kehuttiin kovasti. Piirikeskukseenkin alettiin perestroikan aikana pystyttää kylpylää, mutta sen rakentaminen tyssäsi rahapulaan. Seisomaan jääneeltä työmaalta hävisi pian kaikki irtain omaisuus – putket, ovet, ikkunat, saniteettitekniikka yms. Jäljellä on enää rapistuvat seinät.

Piirin kulttuuritoimen meihin kohdistama huolenpito ei ilmeisesti aiheutunut pelkästään siitä, että olimme harvinaisia ja kaukaa tulleita vieraita. Kulttuuritoimelle oli meistä myös suoraa hyötyä: liikuimme nimittäin tuliterällä, edellisenä päivänä käyttöön saadulla pienoisbussilla. Emäntiemme arvion mukaan piirin johdon päätöstä myöntää rahat uutta autoa varten oli vauhdittanut tieto tulossa olevasta vierailustamme. Epäilemättä myös Georgi Nikolajevitšin hyvät suhteet ja hänen nauttimansa arvostus myötävaikuttivat Suksunissa osaksemme tulleeseen huomaavaiseen kohteluun.

Seuraavana aamuna (25.7.) ajoimme Kljutšista Suksuniin kohteliaisuuskäynnille piirin hallinnon päällikön Grigori Trofimovitš Štšelkonogovin luokse. Sen jälkeen, kun siihen vielä oli mahdollisuus, täydensimme vesi- ja virvoitusjuomavarastojamme. Kyytiin aikovia ihmisiä etsittäessä ja venäläiseen tyyliin kiireettä rupateltaessa lähtö marilaiskyliin viivästyi parilla tunnilla. Pääsimme lopulta matkaan puolen päivän jälkeen.

 

Ivankovon ja Syzgankan kyläneuvostoalueet

Tien kuhmurainen kestopäällyste loppui pian Suksunin jäätyä taaksemme. Pöly tuprusi taivaltaessamme parinkymmenen kilometrin matkan marilaiskyliin. Asetuimme suurimpaan kylään, Syzgankaan, jonka 500 asukkaasta 2/3 on mareja. Kylässä on nyt jo kolme vuotta toiminut täysi (11-vuotinen) keskikoulu. Sen yhteydessä on oppilasasuntola. Tämä kesäloman vuoksi tyhjillään ollut rakennus oli asuntonamme marilaiskylissä oleskelumme ajan. Meidän kolmikkomme lisäksi siinä yöpyi myös folklorea keräämässä ollut kuusihenkinen ryhmä Permin yliopistosta.

Syzgankan kyläneuvosto koostuu kuudesta kylästä, joissa on yhteensä lähes 1 200 asukasta. Keskuskylän lisäksi mareja asuu Kamenkassa sekä myös Krasnyi Lugissa ja Tukmanyssa. Kaksi viimeksi mainittua kylää ovat käytännössä puhtaasti marilaisia. Kyläneuvoston alueella toimi aikaisemmin kolhoosi (Rannjaja zarja – Varhainen sarastus), 1990-luvun alussa se muutettiin aputaloudeksi, joka toimitti maataloustuotteita Permin kaupungin rautatievarikolle. Järjestely oli asukkaille edullinen, sillä se takasi suhteellisen vakaat tulot. Nyt rautatievarikko on ryhtynyt hankkimaan elintarvikkeensa muualta, minkä vuoksi Syzgankan kolhoosin tilanne on vaikeutunut. Muodollisesti se on yhtiöitetty.

Ivankovon kyläneuvosto on ollut erillisenä yksikkönä vasta muutamia vuosia. Aikaisemmin sen kylät (Ivankovo, Tebenjaki ja Vaskino) kuuluivat Borin kyläneuvostoalueeseen. Asukkaita Ivankovon kyläneuvostossa on 800, miltei kaikki ovat mareja. Alueella toimii kolhoosi (Rassvet – Aaamunkoitto). Ivankovosta on matkaa Syzgankaan vajaat kymmenen kilometriä, mutta niiden välinen tieyhteys on miltei olematon. Metsän läpi kulkevaa uraa ei hoida kukaan, sen peruskunnostuksesta puhumattakaan. Kun suuria sateita ei kylissä oloaikaamme sattunut, kyläneuvostosta toiseen saattoi ajaa riittävän ison maavaran omaavalla autolla. Aikaa taipaleeseen kului kuitenkin reilusti yli puoli tuntia.


Kesäinen idylli Syzgankasta




Kylien väliset tiet myös kyläneuvostoalueiden sisällä ovat kehnoja. Erityisesti tämä koskee Syzgankan aluetta, joka levittäytyy verrattain laajalle. Puhelinyhteyksiäkään kylien välillä ei ole. Tästä syystä kolhoosikeskuksessa ja kylissä olevissa haaraosastoissa on radiolaitteet, joiden avulla pidetään ennalta sovittuihin aikoihin työneuvotteluja.

Vaikka kuolleiden enemmyys on viime vuosina koskenut marilaiskyliäkin, positiivinen muuttotase on pitänyt niiden asukasluvut silti melko vakaina. Näyttää myös siltä, että ainakin suurimmissa kylissä on edustettuna kaikki sukupolvet. Enimmän osan koulunsa päättäneistä nuorista kerrotaan jäävän kotiseudulleen. Kylien katoaminen ei siis näytä muodostavan välitöntä uhkaa. Työttömyysaste on marilaisissa kyläneuvostoissa hieman pienempi kuin Suksunin piirin maaseudulla kokonaisuutena ottaen. Toisaalta työttömyys näyttää täälläkin iskevän paljolti juuri nuoriin. Selvää myös on, että marilaiskylät ovat köyhempiä kuin ympäröivä maaseutu keskimäärin.

Tämä myös selittänee sikäläistä äänestyskäyttäytymistä – perinteistä laatua olevan poliittisen jähmeyden ohella. Heinäkuun alussa käytyjen presidentinvaalien toisella kierroksella Ivankovon kyläneuvoston äänestäjistä vain 39 % antoi kannatuksensa Boris Jeltsinille. Syzgankan neuvostossa vastaava luku oli 50 %, ja koko Suksunin piirissä 53 %. Kuitenkin yleisesti ottaen Ural on Jeltsinin vahvaa kannatusaluetta, esimerkiksi Permin läänissä hän korjasi itselleen 71 %:n äänisaaliin.

Suksunin piirin perukoilta katsottuna Moskova ja sen poliittiset kiemurat tuntuvat perin kaukaisilta ja varmaan melko yhdentekeviltäkin. Kylät elävät omavaraista ja eristettyä elämäänsä. Heinänteko, kasvimaa, karjanhoito ja muut jokapäiväiseen toimeentuloon liittyvät askareet ovat kaikkien päähuolena ja ohittavat tärkeydessä valtakunnallisen politiikan.

Tutustumisemme asukkaisiin alkoi ruokapaikastamme. Se oli eräs koulun lähellä oleva marilaiskoti. Talon isäntä, Vasili Pakirovitš Andrijanov, on äskettäin eläkkeelle jäänyt kolhoosin palomies, alunperin Baškirian mari. Emäntä, Alevtina Ivanovna, käy opettajana noin kymmenen kilometrin päässä olevan Kamenkan kylän alakoulussa (Kamenkassa on 200 asukasta, heistä 3/4 on mareja). Perheen kaksi lasta ovat lentäneet maailmalle: poika on armeijan palveluksessa ja tytär opettajana. Alakouluikäinen pojanpoika oli parhaillaan isovanhempiensa luona kesää viettämässä. Kieleltään hän oli ummikkovenäläinen.


Alevtina Ivanovna leipoo




Georgi Nikolajevitš on Andrijanovien perheen vanha tuttava. Heidän pirttinsä on useasti ollut hänen tutkimusmatkojensa tukikohtana. Alevtina Ivanovnan keskeisimmät ruokatarpeet – perunat, maito, munat, liha ja vihannekset – olivat peräisin perheen omasta aputaloudesta. Isäntä kertoikin, että kauppaan heillä tulee asiaa harvoin. Omavaraisuus on välttämättömyys jo siitäkin syystä, että votkaa lukuun ottamatta kyläkaupassa ei ole paljoakaan ostettavaa.

Seuraavien päivien aikana kävimme Syzgankan ja Ivankovon kyläneuvostojen kaikissa marilaiskylissä. Asukkaiden kanssa puheyhteyteen pääsemistä helpotti oleellisesti se, että Georgi Nikolajevitš tunsi ennestään paljon kyläläisiä. Myös hänen haastattelukokemuksensa oli suureksi avuksi: hän juonsi keskustelut alkuun kyselemällä hoppuilematta heinänteosta, ilmoista, yhteisistä tuttavista jne.

Heinäaika oli kuumimmillaan. Perhekunnilla on ”ikimuistoisena nautintana” metsäniittyjä, joilta korjatut heinät pitävät heidän elikkonsa hengissä. Poutapäivinä kylät olivat heinänteon vuoksi päiväsaikaan melko autioita, kotosalla oli lähinnä vain vanhuksia ja pieniä lapsia. Sateella tai sateisen yön jälkeen kylillä oli enemmän liikettä.

Mistä ja miten marit ovat joutuneet Sylvajoen rannoille, tuntui olevan heille itselleen melko lailla epäselvää. Jonkinlainen hämärä käsitys siitä, että Volgan seudulta ollaan lähtöisin, näytti kuitenkin vallitsevan. Vain harvat vanhukset osasivat kertoa tarinoita tai legendoja marien alkuperästä Uralilla. Käsitykset muista suomalais-ugrilaisista kansoista olivat kovin hataria. Esimerkiksi 66-vuotias Leva-mummo ei ollut kuullut, että mareilla olisi sukukansoja Venäjällä tai sen ulkopuolella. Alkuun tällaista ei muistanut myöskään 70-vuotias Irina-mummo. Lopulta virolaiset kuitenkin putkahtivat hänen mieleensä, kun oli hieman autettu. Saman ikäinen Vasili-vaari vaikutti olevan paremmin asioista perillä, mutta hänen päätelmiään ehkä hämäsivät keskustelun väliin heittämäni muutamat marinkieliset repliikit. Vasili nimittäin lausahti pariin kertaan: ”Sekä te että me olemme mareja.”

Vanhat ihmiset kertoivat, että maria käytettiin heidän lapsuusaikanaan koulujen opetuskielenä. Näin he saavuttivat marin kielen kirjallisen taidon. Nykyisin tilanne on toinen. Maria opetetaan vain Vas'kinon alakoulussa yksi tunti viikossa vapaaehtoisena aineena. Syzgankan koulussa on saatu aikaan vasta kansallisen kulttuurin kerhoryhmä, joka toimii koulutuntien ulkopuolisena aikana. Näin se mari, jota nuori- ja keskipolvi vielä hallitsee, on lähes poikkeuksetta pelkkää puhuttua kieltä. Harjoituksen puuttuessa enin osa vanhemmastakin polvesta lienee unohtanut äidinkielensä kirjalliset taidot. Vain harvoilla oli hallussaan marinkielisiä kirjoja tai lehtiä.

Lapset luonnollisesti osaavat parhaiten maria niissä kylissä, jotka ovat käytännöllisesti katsoen kokonaan marilaisia (Ivankovon kyläneuvoston kylät sekä Krasnyi Lug). Tämä paljastui nopeasti jo niiden muutamien marinkielisten kysymysten avulla, jotka kykenin itse lapsille tekemään. Kuitenkin viimeistään siinä vaiheessa kun pienten kylien lapset siirtyvät alakoulusta keskuskylän kouluun, ja sen oppilasasuntolaan, venäjä alkaa dominoida.

Erityisesti vanhemmat henkilöt muistelivat kaipauksella niitä aikoja, jolloin Marin tasavallasta vieraili näilläkin seuduin taiteilijaryhmiä. Nyt kiertuetoiminta on pysähdyksissä. Jotkut myös kertoivat ennen tilanneensa Joškar-Olasta marinkielisiä julkaisuja. 1990-luvun alkuvuosina niiden virta tyrehtyi, tilaushinnat kun ponkaisivat pilviin. Nykytilanteessa useimmat perheet tyytyvät piirin venäjänkieliseen sanomalehteen. Monet jättävät senkin tilaamatta.

Esimerkkinä tästä on vuonna 1928 syntynyt Timofei-vaari. Vuoden 1992 jälkeen hän ei ole enää tilannut marinkielistä Ontšyko-aikakauslehteä. Silti hän kertoi jatkuvasti lukevansa mariksi – lehden vuosikerrat ovat tallessa. Vanha Ontšykon numero oli ollut hänen seuranaan keskusteluamme edeltäneenäkin päivänä paimenessa käydessä.

Vanhat tavat ovat parhaiten tallella Syzgankan kyläneuvoston perällä olevassa Krasnyi Lugin kylässä. Elävänä kevätperinteenä on koko kylän voimin tehtävä pirun karkotus. Kun se kuitenkin eräänä vuonna oli jäänyt väliin, veivät sudet kesällä tavallista enemmän lampaita. Myös uhritavoista osattiin kertoa parhaiten juuri Krasnyi Lugissa. Vielä 1970-luvulla jotkut asukkaat kävivät rukoilemassa ja uhraamassa kylän ulkopuolella olevassa lehdossa. Uhrieläimenä saattoi olla pässi tai hanhi. Seuraavalla vuosikymmenellä jotkut kyläläiset jatkoivat vielä vanhoja uskonnollisia menoja kotonaan, lehdossa ei kuitenkaan enää käyty uhraamassa.

Marilaiskylien opettajien kansallinen tietoisuus näyttää vahvistuneen 1990-luvun alkupuoliskon mittaan. Virikkeitä ovat heidän kertomansa mukaan antaneet viime vuosien suomalais-ugrilaiset folklorejuhlat (tällaisina mainittiin varsinkin Joškar-Olan ja Kudymkarin festivaalit). Ne ovat auttaneet pääsemään irti marilaisuuden kainostelemisesta. Tästä puhuivat esim. Tebenjakin alakoulun opettaja Ljubov Jegorovna Prohorova, Syzgankan keskikoulun johtaja Valentina Jefimovna Sedelnikova ja saman koulun opettaja Nadežda Savvatejevna Mihailova. Kaikki tapaamamme opettajat valittivat, että heiltä puuttuu oman äidinkielensä kirjallinen taito. Heidän omille lapsilleen taas ei tunnu välittyneen edes puhuttu marin kieli.

Etnokulttuurisen toiminnan järjestämistä puuhaa aktiivisimmin Ljubov Jegorovna Tebenjakista. Tarkoitus on vielä kuluvan vuoden aikana saada virallisesti käyntiin seura, jonka nimenä on Marilainen kulttuurikeskus "Suli" (Suli on Sylvajoen marinkielinen nimi). Perustettavan seuran tarkoituksena on olla Permin läänin kaikkien marien yhdyssiteenä, mutta käytännössä sen toiminta keskittyisi marilaiskyliin. Suksunin piirin kulttuuritoimen virkailijat vakuuttivat kaikin puolin tukevansa seuran syntyä.

Näkyvimpänä ja kuuluvimpana kulttuuriaktivistien aikaansaannoksena ovat laulu- ja tanssiryhmät. Ljubov Jegorovna vetää Tebenjakissa lapsiryhmää nimeltä Er tšolpan. Nadežda Savvatejevnan Er yžara -ryhmä  toimii Syzgankassa. Huomattavaa on, että molemmat lapsiyhtyeet ovat päässeet käymään Marin tasavallassa. Toiveena näyttää olevan, että jotkut lapsista pääsisivät koulun jälkeen opiskelemaan Joškar-Olaan. Tämä ilmeisesti on myös ainoa tie äidinkielen opetuksen järjestämiseen Sylvajoen marilaiskylien kouluihin. Kirjakielen opetus voitaneen saattaa kestävälle pohjalle vain jos saadaan koulutettua opettaja omasta takaa. Halu lähettää nuoria opettajakoulutukseen Marin tasavaltaan on olemassa.

Aikuisillakin on folkloreryhmä. Sen nimi on Ural sem. Sitä johtaa Ivankovon kylän kulttuurikummajainen, säveltäjä Juri Toivars (Juri Savvatejevitš Jevdokimov). Hän ei ollut helposti lähestyttävää tyyppiä; Georgi Nikolajevitš joutui tekemään parhaansa, ennenkuin Toivars (toisella yrittämällä) varsinaisesti lämpeni keskusteluun. Nelissäkymmenissä oleva Toivars on saanut klassillisen musiikkikoulutuksen Kazanin konservatoriossa. Sen jälkeen hän työskenteli useita vuosia Joškar-Olassa. Hänen kynästään on lähtenyt mm. kaksi sinfoniaa ja Marin tasavallan hymni. Toivars vaikuttaa jurolta ja särmikkäältä. Nämä piirteet kai vaikuttivat taustalla, kun hän kolmisen vuotta sitten hylkäsi Joškar-Olan ja palasi Ivankovoon mehiläisiä hoitamaan.

Kotikylässäänkin säveltäjällä on ollut kahnausta naapureiden kanssa. Viimeksi suukopua oli tullut siitä, mistä hän saa korjata vuohelleen heiniä. Kaiken kaikkiaan syntyi vaikutelma, että Toivars on viime vuodet ollut jonkinlaisessa luomiskaarensa kriisissä. Nyt hän tuntui miettivän mahdollisuutta säveltää marien historian motiiveihin pohjautuva oratorio. Tällaisia aiheita marilaiset säveltäjät eivät Toivarsin mukaan ole rohjenneet ottaa esiin juuri lainkaan; on pelätty, että historian rehellinen käsittely ärsyttää venäläisiä.

 

Paluumatka

Iltapäivällä 28.7. jätimme marilaiskylät. Ajoimme Suksuniin, joka kylien jälkeen tuntui miltei metropolilta. Piirin kulttuurihallinto otti meidät taas käsittelyynsä. Iltaohjelmana oli piknik vuolaan Irginajoen partaalla. Leiritulilla isännöi taas kulttuurihallinnon autonkuljettaja perheineen. Paikalle saapuessamme nuotiolla oli jo keitetty sangolliset teetä ja harjuskeittoa. Armottomana juomanlaskijana toimi autonkuljettajan tuttava, permiläinen eversti. Tämän sinänsä sympaattisen miehen perinpohjaisemmalta käsittelyltä meidät pelasti se, että ruokailun jälkeen nousimme leirimme lähistöllä olleen vuorentörmän (Seryi Kamen) huipulle maisemia ihailemaan. Alas tulille jääneet humaltuivat poissaolomme aikana.

Y

Seryi Kamen

öpaikkanamme oli taas Kljutšin kylpylä. Vaikka torakat vilistivätkin kaikkialla sviitissämme, tuntuivat sen mukavuudet, varsinkin lämmin vesi ja suihku, peräti ylellisiltä.

Seuraavana päivänä oli vielä Suksunissa eräänlainen yhteenvetotilaisuus, jossa kerroimme paikallislehden toimittajalle sekä opetus- ja kulttuurialojen edustajille kokemuksistamme marilaiskylissä, Suomen kulttuuriyhteyksistä Venäjällä asuviin kielisukulaisiin sekä vastailimme Suomen oloja koskeviin kysymyksiin.

Permiin palasimme illansuussa bussilla. Lähtö Suksunista myöhästyi tunnin verran, ja matkan mittaan myöhästymistä karttui vielä toinen tunti. Alkumatkan pitkät nousut panivat täpötäyden bussivanhuksen lujille. Bussinkuljettaja ei kuitenkaan hermoillut. Vailla mitään kiireettä hän mm. pysähtyi tienristille hieromaan mummojen kanssa kauppaa kantarelleista. Matkustajien kommenteille hän ei lotkauttanut korvaansa. Tällainen kiireettömyys ja määräajoille kintaalla viittaaminen – jota aloin kai vähitellen ihaillakin – tuli muuten vastaamme kaikkialla.

Permissä oli käytettävissä yksi kokonainen päivä (30.7.). Georgi Nikolajevitš oli järjestänyt läänin luovan taiteen keskukseen pienen lehdistötilaisuuden. Sen jälkeen kävimme lääninmuseossa ja taidegalleriassa. Viimeisenä tutustumiskohteena oli Hohlovkan ulkoilmamuseo, joka sijaitsee luonnonkauniilla paikalla Kamajoen oikealla rannalla, noin 45 km Permin pohjoispuolella. Sinne suuntasimme kulkumme iltapäivällä.

En malta tässä olla mainitsematta mainiota kuljettajaamme, Sergeitä. Matkan aikana takapenkillä istuessani rupesin nimittäin itsekseni kummastelemaan hänen pikkutakkinsa erikoista kaulusta. Perillä havaitsin: nuorukainenhan on sonnustautunut smokkiin! Smokki, vaikkapa virttynyt! Asuviritelmän vallattomuutta vielä korostivat Sergein lyhytvartiset kumisaappaat. Mitä sitten kulkuneuvoomme tulee, niin se sopi yhteen paremmin saappaiden kuin smokin kanssa; auto ei ollut limusiini, vaan traktorimainen ”Uazik”.

Sitten Hohlovkaan. Sen mukaan, mitä seutuja tai elinkeinoja paikalle tuodut rakennukset edustavat, Hohlovkan alue jakautuu viiteen lohkoon. Museo on ollut toiminnassa runsaat viisitoista vuotta, pinta-alaa sillä on 42 ha, ja sen rakennuskanta kasvaa hiljalleen. Nykyisin rakennuksia on parikymmentä, mukana on mm. kaksi 1600–1700-lukujen taitteesta peräisin olevaa kirkkoa. Varojen puute on Hohlovkankin vaivana: rakennuksia ei pystytä riittävästi kunnostamaan. Tämän vuoksi yleisöä ei voida päästää sisään kaikkiin rakennuksiin.

Paluumatkalle Suomeen lähdimme 31.7. Reitti oli sama kuin tulomatkallakin: aluksi Kirovin ja Nižni Novgorodin kautta Moskovaan, jossa vaihto Helsingin junaan. Sekä Tarmon että minun matkantekoa kiusasivat tuon tuostakin toistuvat kuumepiikit. Suomessa selvisi, että meihin oli iskenyt streptokokki.

* * *

Marit ovat asuneet Sylvajoen rannoilla jo 300–400 vuotta. Heidän nykyinen tilanteensa ei ole ruusuinen, mutta mielestäni ei se ole pelkästään synkkäkään. Marin kielen käytön väheneminen on tietysti kiistaton tosiasia, mutta toisaalta kylien olemassaolo ei ole suoranaisesti uhattuna. Marilaisuus tulee vielä pitkään sinnittelemään Länsi-Uralilla.

Mitä sitten olisi meidän puoleltamme tehtävissä tällaisen diasporaryhmän hyväksi? Kun Permin läänin marien kulttuuritoiminta on saamassa aikaisempaa järjestäytyneitä muotoja, olisi ehkä mahdollista tukea sukukansaohjelman kautta heidän kansanmusiikkiharrastuksiaan. Tukea kaipaisi myös marin kielen kirjallisen taidon vahvistaminen. Aloitteita tähän suuntaan on kouluissa vireillä. Tällaisten pyrkimysten mielekkyyttä lisäisi se, jos kouluihin/kirjastoihin pystyttäisiin tilaamaan edes muutama marinkielinen lehti. Tällainen lehdistötuki hyödyttäisi sekä Sylvajoen marien äidinkielisyyden monipuolistamista että kansalliskielisiä julkaisuja Joškar-Olassa.

 

 

MARIT BAŠKIRIAN ETNISESSÄ MOSAIIKISSA



Baškiria ja sen pääkaupunki

Baškiria, tai, kuten on tullut muodikkaaksi sanoa, Baškortostan, sijaitsee lounaisella Uralilla. Tasa­vallan pinta-ala on 144 000 km2, eli se on alueeltaan hieman Kreikkaa kookkaampi. Asukkaita on neljä miljoonaa. Jos Baškiriaa yrittää kuvata muutamalla avainsanalla, on mainittava ainakin hevoset, hunaja, öljy ja etninen kirjavuus.

Mikään yksittäinen kansa ei muodosta tasavallan väestön ehdotonta enemmistöä. Suurimmat ryhmät ovat venäläiset, tataarit ja baškiirit, joiden osuudet väestöstä ovat vastaavasti 39, 28 ja 22 %. Tataarit ja baškiirit yhdessä nostavat kuitenkin turkinsukuisten kansojen osuuden hieman yli puoleen asukkaista. Nämä kaksi kansaa ovat keskenään lähisukulaisia, ja varsinkin tasavallan poh­joisosassa niiden välinen ero on kuin veteen piirretty viiva. Vahvuudeltaan yli 100 000 asukkaan ryhmiä ovat myös tšuvassit ja marit; näiden kummankin kansan osuus Baškirian väestöstä jää kuitenkin 3 %:n tienoille.

Tatarstanin ohella Baškiria kuuluu niihin Venäjän tasavaltoihin, jotka ovat kyen­neet neuvottelemaan Moskovan kanssa itselleen suhteellisen edulliset taloudellisen toimivallan ehdot. Kun esimerkiksi vuonna 1995 Venäjän federaation subjektit saivat keskimäärin jättää omaan käyttöönsä 59 % alueel­taan kerätyistä veroista, oli Baškirian vastaava luku 74 % (Tatarstanissa 77 %). Tasavaltojen eritasoisuus näkyy niistä sanamuodoista, joita keskusvallan kanssa tehdyissä kahdenkeski­sissä vallanjakosopimuksissa käytetään. Kun Tatarstan saa luonnehdinnan ”Venä­jän federaatioon liittynyt valtio”, ja Baškirian sanotaan olevan ”suvereeni valtio Venäjän federaatiossa”, niin esimerkiksi Udmurtia on koruttomasti ilman epiteettejä vain ”tasaval­ta”.

Venäjän talousongelmat ovat tietysti todellisuutta myös Baškiriassa. Silti kävijälle jää kuva, että täällä ei olla yhtä syvässä kuopassa kuin Venäjän provinsseissa keskimäärin. Esimerkiksi vaikutelmat maaseudulta ovat osittain lohdullisiakin. Tämän ovat huomanneet Baškirian naapuritkin. Ne ovat olleet taipuvaisia selittämään Baškirian panostuksen maaseutuun olleen mahdollista Moskovan sille suoman erityiskohtelun turvin. Olivatpa rahat peräisin mistä tahansa, kuvaavaa maaseudun kannalta on se, että lähes kymmenesosa Venäjän tienrakennuksesta tulee Baškirian osalle.

Tasavallan pääkaupunki, 1,2 miljoonainen Ufa, venyttäytyy noin 30 kilometrin pituisena nauhana Kamaan laskevan Belajajoen korkealla (oikealla) rannalla. Kaupungin pääkeskusta ja julkiset rakennukset levittäytyvät pitkälle alueelle.

Ufan saasteista liikkuu kammottavia kertomuksia: eräs kollega oli niiden vuoksi kal­juuntunut – tosin vain tilapäisesti. Vesijohtoveden laadun sanotaan ajoittain olevan kurja; huonoina päivinä teen pinnalle muodostuu öljyinen kerros. Silti kaupunki antaa melko vihreän ja suhteellisen hoidetun vaikutelman.

Ufan ja Baškirian teollisuuden runkona on sota-, öljy- ja kaasuteollisuus. Konversiossa kohdat­tujen takaiskujen vuoksi monet sotateollisuuden yritykset ovat romahduksen partaalla. Öljy- ja kaasujalostamot sijaitsevat kaupungin pohjoispäässä, jossa ne aiheuttavat helposti aistittavia ympä­ristöhaittoja. Tilanne on kylläkin viime vuosina helpottunut, koska käsiteltyjen öljy- ja kaasumäärien supistuessa myös päästöt ovat vähen­tyneet.

 

Ohjelma Ufassa

Matka ajoittui syyskuuhun (1.–14.9.1996). Järjestelyistä Baškiriassa huolehti Venäjän tiedeakatemian Ufan tiedekeskuksen Uralin kansojen osastoon kuuluva Arkeologian ja etnografian museo, jota johtaa tiedeakatemian kirjeen­vaihtajajäsen Rail Gumerovitš Kuzejev. Työskentelyyn ja liikkumiseen liittyvistä käytännön asioista vastasivat museon tutkijat Tatjana Gilnijakmetovna Minnijahmetova ja Igor Georgijevitš Petrov.

Ensimmäisenä kohteena oli luon nollisesti Arkeologian ja etnografian museo. Se sijaitsee Ufan keskustassa verrattain uuden asuintalon katutasossa. Tilat ovat sinällään hyvät ja museo asiallisesti hoidettu: vitriinit, valaistusjärjestelyt ja selostustaulut ovat selvästi edellä Venäjän museoiden keskitasosta. Kuten tasavallan asujaimisto, myös museon parikymmeninen työntekijäjouk­ko on monikansallinen: edustettuina ovat ainakin baškiirit, tataarit, venäläiset, marit, udmurtit ja tšuvassit.

Kuva 1: Arkeologian ja etnografian museon näyttelyä

Rail Gumerovitšin (takana) seurassa museon ovella



Yksi pääkohteistani Ufassa oli Baškirian valtiollinen historiallinen keskusarkisto. Yh­dyshenkilönä arkistossa oli osastonjohtaja Valentina Vladirimovna Latypova. Tutustuin siellä 1900-luvun ensimmäisiltä vuosikymmeniltä peräisin olevaan aineistoon, joka käsitteli marilaisväestön sivistyksellisiä oloja ja kansallisia järjestöjä. Toinen aihe olivat 1950–1960-luku­jen väestötilastot.

Työskentely arkistossa alkoi hieman takerrellen. Kun sain eteeni ensimmäiset asiakirjat, minulle kerrottiin, että ne ovat vain luettavaksi, muistiinpanoja ei saanut tehdä. Jonkin ajan kuluttua tervehtimään tuli arkiston johtaja R. R. Almuhametov. Jotenkin vaivautuneena hän sanoi, että ulkomaalai­siin nähden arkistokäytännöt ovat heillä kankeita. Pian hänen käyntinsä jälkeen tuli kuiten­kin lupa muistiinpanoihin. Hieman tätä myöhemmin ilmoitettiin, että aineistosta voidaan ottaa valokopioitakin. Jälkeenpäin sain kuulla, että arkistolla oli ollut hankaluuksia jonkin vierasmaalaisen tutkijan kanssa. Ehkä se oli syynä alkukankeuteen.

Ajan puute ei sallinut perusteellisia arkistotutkimuksia. Sain kuitenkin kuvan siitä, mitä kiinnostavaa aineistoa historiallisesta keskusarkistosta löytyy. Mu­kaani sain sieltä noin 50 sivun verran dokumenttien valokopioita ja lisäksi tein muistiinpanoja käsin.

Vasta kotimatkalle lähdön aattona kävi ilmi, että marien järjestöjä koskevaa materi­aalia on ilmeisesti myös entisessä puoluearkistossa (sen nykyinen nimi on Baškirian valtiollinen yhteiskunnallisten organisaatioiden keskusarkisto). Siellä käyntiin ei kuitenkaan jäänyt aikaa.

Kahtena päivänä työskentelin Baškirian kansalliskirjastossa. Aluksi sen johtaja, kirjailija Safuan Aftahovitš Alibajev, kertoi kirjastonsa toiminnasta. Varsinaista työskentelyäni avusti käsikirjoitusten ja vanhojen kirjojen osaston johtaja Rustem Faatovitš Rjazjanov. Ensiksi kävin läpi hänen laatimansa suomalais-ugrilaisia kansoja käsittelevien vanhojen kirjojen luettelon. Sen jälkeen selailin marien asuttamien piirien sanomalehtien vuosikertoja. Joistakin artikkeleista sain mukaani kopioita.

Lyhyen työrupeaman tein myös Baškirian tiedeakatemian kirjastossa. Sieltä ei löytynyt paljoakaan aihepiiriini liittyvää kirjallisuutta.

Väestötilastojen osalta sovittiin, että ajan säästämiseksi Arkeologian ja etnografi­an museo tekee esittämäni listan pohjalta tilauksen tasavallan tilastokeskukseen. Näin myös toimit­tiin, ja sain valmiina printteinä osapuilleen ne tiedot mitä olin toivonut. Tietoja oli jopa yli odotustenkin: vuoden 1994 pienoisväestönlaskennan tuloksia marien kielioloista en ollut huomannut edes pyytää. Lisäksi Igor Petrov antoi hotelliin käyttööni eri kirjastoista minua varten lainaamiaan Baški­rian tilastokeskuksen julkaisuja. Kopioin niitä iltaisin käsityönä.

Itsen Rail Kuzejev oli oppaanamme, kun kävimme tapaamassa opetusministeri Firdaus Gilmutdinovna Hisamitdinovaa. Puolisentoista tuntia kestäneessä keskustelussa käsiteltiin pää­asiassa kansallisten koulujen kysymyksiä. 1960- ja 1970-lukujen paineista huolimatta baškiirien ja tataarien onnistui säilyttää omakielinen täysi keskikoulu (11-vuotinen koulu). Tämä Venäjän oloissa vahva kansallisen koulun perinne selittänee myös sitä, että Baškiriassa ja Tatars­tanissa muidenkin ei-venäläisten kansojen omakieliseen opetukseen on kiinnitetty vakavaa huo­miota. Kun esimerkiksi Udmurtiassa lakkautettiin kokonaan udmurtinkieliset alakoulut, Baškiriassa ne jatkoivat toimintaansa. Nyt mm. marin ja udmurtin kieliä käytetään Baškirian koululaitoksessa 1–4 luokkien opetuskielinä; tarpeen mukaan niillä opettamista voidaan jatkaa vielä ylemmilläkin luokilla, mutta omakielisiä oppikirjoja ei niitä varten ole ainakaan toistaiseksi olemas­sa.

Oppikirjat marilaisia kouluja varten ostetaan Marin tasavallasta. Tästä on sovittu Baškirian ja Marin tasavaltojen opetusministeriöiden välisessä sopimukses­sa. Ministerin mukaan haaveena on, että tulevaisuudessa marilainen oppikirjatuotanto voitaisiin aloittaa Baškiriassakin. Marilaisia kouluja varten valmistuu opettajia Birskin pedagogisen korkeakoulun ja Blagoveštšenskin opettajaopiston marilais-venäläisiltä osastoilta. Birskissä tällainen osasto on toiminnassa neljättä vuotta. Aikaisemmin marin kielen korkeakouluopetusta varten piti matkustaa Joškar-Olaan.

Ministeri Hisamitdinova on koulutukseltaan filologi, ja kansallisten koulujen asiat tuntuvat olevan lähellä hänen sydäntään. Ministerin äänestä kuulsi mielihyvä ja ylpeys, kun hän kertoi Baškirian presidentti Murtaza Gubajdullovitš Rahimovin antaneen sanansa, että ”kansallisille kouluille osoitetuissa rahoissa me emme nuukaile”.

Ohjelmaan kuului myös tutustuminen Baškirian suomalais-ugrilaisten kansojen järjestöihin. Ensimmäinen niistä oli Mari ušem, Marien liitto. Sen toimitilat (huone) ovat Baškirian kansallisuuksien kulttuurikeskuksessa. Liittoa johtaa dosentti Pavel Isadykovitš Bikmurzin. Johtokunta on pääasiassa varttunutta väkeä, suuri osa heistä toimii Ufan tieteellisissä laitoksissa. Toinen järjestö on Suomalais-ugrilaisten kansojen assosiaatio. Sitä vetää Lidija Mihai­lovna Jarmingina. Myös sen tukikohtana on kansallisuuksien kulttuurikeskus. Assosiaa­tion ympärillä toimiva joukko vaikutti nuorekkaalta ja opiskelijavaltaiselta. Samalla kiinnitti huo­miota myös se, että tapaamistilaisuuteen kokoontunut väki ei ollut kovin tuttua keske­nään. Vaikutelmaksi tuli, että toiminta on improvisoitua. Myös suomalais-ugrilaisten aktivistien nahinat tulivat ilmi. Osoittautui, että esimerkiksi Bikmurzin ja Jarmingina eivät ole keskenään puheväleissä.

 

Miškinon piiri ja Birskin kaupunki

Noin 150 km Ufasta pohjoiseen on Miškinon piiri, joka on Baškirian marilaisin. Sen noin 30 000 asukkaasta lähes 70 % on mareja. Heidän suhteellinen osuutensa on viime vuosikymmeninä kasvanut sen vuoksi, että venäläisten poismuutto piiristä on ollut muita kansallisuusryhmiä vilkkaampaa. Teimme kolmipäiväisen matkan tälle marilaisalueelle.

Miškinon piiri on maatalousvaltainen, eikä siellä ole lainkaan kaupunkitaajamiksi luokiteltu­ja asutuskeskuksia. 169 km2:n kokonaispinta-alasta 60 % on maatalouskäytössä, laitumena tai kyntömaana. Maataloutta harjoittaa 15 suurtaloutta, niistä viisi on sovhooseja tai yritysten aputa­louksia ja loput kolhooseja. Suurtalouksien tuotantoluvut eivät häikäise: viljaa saadaan hehtaarilta keskimäärin 1 400 kg. Maidon keskituotos lehmää kohti on noin 2 500 kg. Nautakarjan pääluku on 14 000, puolet tästä määrästä on perheiden omistuksessa. Karjanhoito onkin alkanut siirtyä yksityis­talouksille. Tavallisimmin yhdellä perheellä on 2–3 lehmää. Lehmien ohella perheet ovat viime vuosina ruvenneet pitämään aikaisempaa enemmän myös hevosia.

Vierailua Miškinossa isännöi piirin hallinto. Ohjelmaan kuului kahteen otteeseen tapaaminen piiri­päällikkö Aleksei Aptulmanovitš Aptulmanovin kanssa. Hänen varamiehensä Vitali Mihailovitš Andrejev hoiteli ohjelmaa käytännössä ja oli siinä myös koko ajan mukana. Kuljetuksia varten käyttöömme annettiin piirin opetushallinnon auto.

Isännät olivat järjestäneet käynnit Bajmurzinon, Tšurajevon ja Tynbajevon kyliin,


Laulu raikaa Tšurajevon koululla

jotka ovat myös samannimisten kyläneuvostoalueiden keskuskyliä. Kaikissa paikoissa vastaanotto noudatti samaa peruskuviota: koulun edustalla odottivat opettajat, kylän johto sekä koululaisjoukko. Kansanpukuun sonnustautuneet neidot tarjoilivat lettuja ja/tai leipää – ja palan painikkeeksi vielä kulauksen kiljua tai pontikkaa. Tarjoilua säestivät laulu ja tanssi. Sen jälkeen katseltiin koulua, käytiin oppitunneilla, kuunneltiin lasten esityksiä, keskusteltiin opettajien kanssa, käytiin kylän kerhotalolla ja sen kirjastossa, syötiin, juotiin ja laulettiin. Useampia kertoja toistuessaan tällainen tutustumisohjelma kävi hieman rasittavaksi, eikä se tiedonhankinnankaan kannalta ollut paras mahdollinen. Jonkinlaisen käsityksen itämarien oloista kuitenkin saimme.

Miškinon piirissä on 57 koulua, joista 17 on täysiä (11-luokkaisia) keskikouluja. Oppilaita on hieman yli 6 000. Marilaisia kansallisia kouluja on 38 ja niitä käy 3 500 lasta. Näiden koulujen luokilla 1–4 opetus on marinkielistä ja myös luokilla 5–7 opetusta voidaan antaa osittain mariksi (Tšurajevon koulussa väitettiin marin kieltä käytettävän venäjän rinnalla opetuskielenä vielä 9. luokallakin).  Vaikutelmaksi jäi, että marin kielen asema Baijmurzinon, Tšurajevon ja Tynbaje­von kouluissa on suhteellisen vahva, jopa vahvempi kuin niissä Marin tasavallan kouluissa, joita olen päässyt näkemään. Tosin täälläkin pisti silmään se, että marinkieliset kyltit ja plakaatit puuttuivat lähes täydellisesti.

Baškiria on suhteellisen vauras tasavalta. Vaikka sikäläiset marit elävätkin köy­hemmin kuin tasavallan asukkaat keskimäärin, heidän taloudellinen asemansa lienee muualla eläviä mareja parempi. Omakohtaisten havaintojen pohjalta voin sanoa, että esimerkiksi Permin läänin marit ovat Baškirian mareihin nähden köyhyysloukussa. Tästä kertoo sekä kylien ulkonäkö että myös esimerkiksi sellainen yksityiskohta, että Baškirian marit pystyvät tilaamaan itselleen marinkielisiä julkaisuja Marin tasavallasta. Heidän Permin läänissä asuvilla heimolaisillaan ei siihen ole varaa.

Mainituista kolmesta kylästä mielenkiintoisin oli Tynbajevo. Se johtui lähinnä siitä, että siellä tarjoutui mahdollisuus tutustua marien luontouskontoon. Oppaana kylän tuntumassa olevassa pyhässä lehdossa käytäessä oli uhripappi Jemeljan Aptrejev. Tynbajevossa perinteisellä uskonnolla on yhä osansa ihmisten elämässä, ja myös kylän johto (kolhoosin ja kyläneuvoston puheenjohtajat) näyttää suhtautuvan siihen hyväksyvästi.

Miškinosta käsin vierailtiin myös Birskin kaupungissa. Käynnin syynä oli toive tutustua Birskin pedagogiseen instituuttiin, jonka Kielitieteellisen tiedekunnan osana toimii venäläis-marilainen osasto. Instituut­tia esittelivät sen rehtori Salavat Mudarisovitš Usmanov ja vararehtori Anatoli Aleksandrovitš Pekišev. Instituutti on perustettu 1930-luvun lopulla. Nykyisin siinä on kuusi tiedekuntaa. Opiskelijoita on 2 500; pääosa heistä tulee ympäröivistä maaseutupiireistä, ja enimmäkseen he myös opintojensa päätyttyä palaavat maaseudulle opettajiksi. Naispuolisten opiskelijoiden osuus on 70 %. Uusia opiskelijoita otetaan vuosittain 500, pyrkijöitä on tähän nähden noin nelinkertainen määrä.

Venäläis-marilaiseen osastoon otetaan vuosittain 25 opiskelijaa. Halukkaita olisi noin kolme kertaa enemmän. Joškar-Olaan pidetään yllä yhteyksiä, mm. Marin pedagogiseen instituuttiin, joka aikai­semmin oli yläasteen äidinkielen opettajien koulutuksen kannalta itämareille keskeinen laitos. Jotkut itämarit harjoittavat siellä nykyisinkin jatko-opintoja.

* * *

Maaseutukierrokselta palattuamme Ufassa pidettiin lehdistötilaisuus. Sen juonsivat Rail Kuzejev ja Pavel Bikmurzin. Teimme Tarmo Hakkaraisen kanssa selkoa maaseudulta saamistamme vaikutelmista, työstä Ufassa sekä myös kumpikin omista taustayhteisöistämme Suomessa. Lisäksi kerroin omista tutkimushak­keistani. Paikalla oli mm. Baškirian televisio, joka valmisti tilaisuudesta nauhan seuraavan illan uutisiin.

Sää Baškiriassa oli koko ajan mitä miellyttävin. Vallitsi kuivanrapea intiaanikesä. Päivälämpötilat kohosivat 25 asteeseen. Hiljalleen ruskan väreihin pukeutuvat metsät kertoivat kuitenkin syksyn jo olevan läsnä.

Matka Helsingistä Ufaan ja takaisin tehtiin Moskovan kautta junalla. Moskovan ja Ufan väliä kulkeva Baškortostan erikoisjuna kulkee Rjazanin, Samaran ja Buguruslanin (Orenburgin läänissä) kautta, ja aikaa tähän taipaleeseen kuluu alun toista vuorokautta. Ajanmenetyksen vastapainona on se, että tällainen matkustustapa vahvistaa oivalla tavalla Venäjän maantieteen tuntemusta ja valtakunnan mittasuhteiden mieltämistä.


VALOKUVIA

Napsauta kuvaketta päästäksesi isoon kuvaan. Kuviin liittyvät selostukset ovat alempana.


Kuva 1 (Permin lääni)


Kuva 2 (Permin lääni)


Kuva 3 (Permin lääni)


Kuva 4 (Permin lääni)


Kuva 5 (Permin lääni)


Kuva 6 (Permin lääni)


Kuva 7 (Permin lääni)


Kuva 8 (Permin lääni)


Kuva 9 (Permin lääni)


Kuva 10 (Permin lääni)


Kuva 11 (Permin lääni)


Kuva 12 (Permin lääni)


Kuva 13 (Permin lääni)


Kuva 14 (Permin lääni)


Kuva 15 (Baškiria)


Kuva 16 (Baškiria)


Kuva 17 (Baškiria)


Kuva 18 (Baškiria)


Kuva 19 (Baškiria)


Kuva 20 (Baškiria)


Kuva 21 (Baškiria)


Kuva 22 (Baškiria)


Kuva 23 (Baškiria)


Kuva 24 (Baškiria)


Kuva 25 (Baškiria)


Kuva 26 (Baškiria)


Kuva 27 (Baškiria)


Kuva 28 (Baškiria)