JURKKALAN TALON VAIHEITA

Heikki Lallukka (1892–1985)

Jurkkala r:no 1,6 Räisälän pitäjän Tiurin kylässä oli syntymäkotini. Se sijaitsi vuolaan Vuoksen virran oikealla rannalla, noin 3,5 kilometrin päässä jo esihistoriallisilta ajoilta tunnetulta Tiurin linnalta. Se oli 1000–1200-luvuilla kuuluisa linna ja markkinapaikka, jossa kauppaa karjalaisten kanssa kävivät novgorodilaiset ja vielä kauempaakin matkanneet kauppiaat. Aikojen myötä ja taisteluiden seurauksena linna rappeutui. Vallit olivat vielä metrin korkuisia Tiurista lähtiessämme.

Perimätiedon mukaan oli sukuni edellinen asuinpaikka nimeltään Junakontu. Se paikka oli parin kilometrin päässä Jurkkalasta etelään. Siinä paikassa oli vielä näkyvissä osa talon perustuksia ja vie­rellä kasvoi pähkinäpuu, sekä lähellä oli Sammalkoski. Lähtö täl­tä paikalta on ehkä ollut sodan seurausta. Silloin raivosi maassa Isoviha, vuosina 1713–21 venäläiset pitivät maata hallussaan. Näinä aikoina sukuni oli muuttanut Jurkkalan paikalle, ja olojen rauhoituttua oli virallisesti kirjoihin viety nimi Jurkkala. Tästä on todistee­na se sukutilakunniakirja, joka luovutettiin Jääsken kihlakunnan maatalousnäyttelyn yhteydessä Heikki Lallukan perikunnalle Ensos­sa 5.9.1936. Sen mukaan ovat Jurkkalan omistajia olleet: 1. Martti Tahvonpoika Lallukka 1734–81 (puoliso Maria Jortikka), 2. Tahvo Martinpoika Lallukka 1781–1807 (puoliso Johanna Pelkonen), 3. Yrjö Tahvonpoika Lallukka 1807–65 (puoliso Katri Henttinen), 4. Simo Yrjönpoika Lallukka 1865–66 (puoliso Helena Henttinen 1866–83), 5. Heikki Simonpoika Lallukka 1883–1919 (puoliso Maria Paavilainen), 6. Heikki Lallukan perilliset 1919–[44].

Vuosien ja vuosisatojen aikana on suvun historiassa tapahtunut monia yllättäviä ja raskaitakin asioita, joista muistitiedot eivätkä historian lehdet kerro. Eräs sellainen vuodelta 1866: isäni ollessa 2-vuotias hänen isänsä Simo Yrjönpoika oli kaskea kyntämässä. Nousi äkkiä kova ukkosilma ja salama surmasi kyntäjän sekä hevosen. Taloa hoiti tämän jälkeen leski, isoäitini, sekä isäni setä Yrjö Simonpoika emäntänsä Eevan o.s. Paavilaisen kanssa. Tätä setää ei mainita sukutilakirjassa, koska hän oli eh­tinyt luovuttaa isäni isälle osuutensa tilaan. Hänen ansionsa olivat suuret tilan pysyttämisessä suvun hallussa, varsinkin senai­kaisessa luontaistaloudessa, kun muita miehiä ei taloon jäänyt.

Jurkkalan paikka on todennäköisesti ollut asuttuna jo ennen Lallukan su­vun sinne asettumista. Tätä todistaa sekin, että kun muinaistutkijat suorittivat kaivauksia talon läheisyydessä olevissa kumpareissa viime vuosisadan [1800-luvun] lopulla, löytyi kaulakoru ja muita pie­nempiä esineiden osia. Löydökset ovat talletettuina Kansallismu­seon kokoelmissa Helsingissä.

Ennen Vuoksen laskua oli vesi korkealla lähellä asumuksia. Tul­vien aikana laineet loiskivat lattian alla, kun kesäisin käytettiin nukkumapaikkoina pihalla sijaitsevia ulkoaittoja. Pellot olivat pienet ja kiviset. Leipä hankittiin pääasiassa kaskiviljelyksellä. Joka vuosi kaadettiin uusi kaski kuivumaan. Kasken polttaminen tapahtui seuraavana kesänä ennen juhannusta, ja sii­hen kylvettiin joko nauris tai ruis, rukiin jälkeen tattari. Sen jälkeen kaskimaa jäi luonnontilaan kasvamaan uutta puuta ja kar­jan laidunta. Vuoksi oli kalarikas, oli kalaa monenlaista. Lohia­kin oli viime vuosisadan lopulle, mutta sitten ne katosivat, syy­nä kaiketi Vuoksen lasku. Kalastus oli tärkeä ravinnonlähde. Pyydyksiä oli monenlaisia: nuotta, rysiä, mertoja, katiskoja, pitkiäsiimoja ja onkimallakin pikkupojat varmasti saivat keittokalat kattilaan. Metsästys näytteli mel­koista osaa entisinä aikoina. Ampuma-aseiden puuttuessa pyydettiin lintuja ansoilla ja satimilla, petoeläimiä varten oli eri­laiset satimet ja sudenkuopat.

Vuoksen lasku tapahtui vuonna 1857. Kotini jäi silloin noin 150 metrin päähän rannasta. Laskun ansiosta myös kotitilani sai run­saasti hyvää peltomaata. Vuoksen laskutöissä Kiviniemessä ojia kai­vamassa oli myös edellä mainittu isäni setä Yrjö Simonpoika. Hän kertoili meille lapsille tästä tapauksesta sekä monista muista kokemuksista, joita hänelle oli kertynyt matkoillaan mm. Pietariin. Hän oli mainio kertoja, hyvä laulaja (häälaulaja). Runojakin hän kirjoitteli paljon. Sen perinnön me lapset valitettavasti hukkasimme – nyt osaisimme antaa sille arvoa.

Uudet tuulet alkoivat puhaltaa 1800- ja 1900-lukujen vaiheen tienoilla monil­la elämän aloilla. Tulivat koulut: kansakoulu, kansanopisto sekä Konnitsan Maamieskoulu tietoa ja taitoa levittämään. Isäni halusi näihin kaikkiin lähettää lapsensa oppia saamaan ja oli itse mukana kansanvalistus- ja osuustoiminnallisissa, kirkollisissa ja kunnallisissa asioissa.

Viipurin läänin Maanviljelysseuran voimistuessa maata­louteen tuli monenlaista uutta toimintaa mm. karjan-, hevos-, sian- ja lampaanjalostukseen ja maatalouskirjanpitoon. Niiden myötä talossa kävi neuvojia ja konsulentteja, jotka pitivät kurssejaan kukin omalta alaltaan. Myös on muistettava maidonhoito-, metsän­hoito-, sekä puutarhakurssit. Marttatoiminta oli sekin innostunut­ta ja martat pitivät Jurkkalassa monenlaisia kurssejaan. Nämä erilaiset ”maankiertäjät” suosivat Jurkkalaa yöpymispaikkanaankin ja samalla pitivät kai velvollisuutenaan kehua talon kaunista sijaintia Vuoksen rantamalla.

Nuorisoseuralla ei alkuaikoina ollut omaa kokoontumispaikkaa ja niin pidettiin erilaisia tilaisuuksia Jurkkalassa. Oli kuusijuh­lia vakavalla ohjelmalla, oli iltamia ja perheiltamia. Niissä seura kasvatti jäseniään julkiseen toimintaan. Kukin jäsen suoritti vuorollaan ohjelmaa, oli puheita, esitelmiä, lausuntaa, yksinlaulua ym. Esitykset arvosteltiin. Tehtiin myös pöytäkirja ja joku oli puheenjohtajana, kukin vuorollaan. Näin nuorisoseuran kasvatit pystyivät evakkotielle jouduttuaan toimi­maan monissa luottamustehtävissä kokouksien puheenjohtajina se­kä pöytäkirjanpitäjinä. Oli Tiurissa myös torvisoittokunta sekä seka-, nais- ja mieskuorot.

Kun evakkotielle vuonna 1939 jouduttiin lähtemään, Jurkkalaan jäi 32 ha peltoa ja 96 ha metsää. Aikui­sia lehmiä lähti talven pakkaseen viisitoista ja sen päälle vielä nuori karja. Sonni ja siat teurastettiin kotona ennen lähtöä armeijan tarpei­siin. Lampaat sai ”uusi isäntä”. Hevoset luonnollisesti joutuivat kuormien vetojuhdiksi.

Tämä Heikki Lallukan kirjoitus on ilmestynyt Räisäläinen -lehdessä n:o 3/1980 ja Lallukan suku -kirjassa (2005).